Tärkeintä on viihtyvyys

Eilen iltahämärissä vielä päätin, että nyt se on mentävä ulos 'fikelenkille' kumminki. Päivä vaan valu sormien välistä ja paljon oli olevinaan tekemistä. Pari kattia lähtee yleensä mukaan ja ne pitää huolen, että mulla riittää ajankulua, kun muuten ei maisemat kovin vaihdu. Lunta on vielä paljon, mutta se upotti aika lahjakkaasti ja sehän oli sitten päivän ohjelman jippo. En tiedä, miten uitettuja rottia ne ryökäleet lopulta oli, kun saavat turkin pörrötettyä aika siististiksi, mutta suu auki piti toisen lopulta läähättää mahallaan aitan kuistin lattialla. Olivat könynneet kimpassa siihen asti, mutta sitten toinen lähti vielä yllytyksestä tekeen aika pelottavan näköstä trapetsinäytöstä. Kiipes vanhaan omenapuuhun, jonka pinnassa oleva jäkälä kiilsi mustana. Siellä sitten matki liito-oravaa, mutta laskeutumiset oli karmivan näköstä seurattavaa. Jäkälät sinkoili ja otusparka roikku välillä miten sattu pitkät ajat ennen ku sai kammettua ittensä pelkkien etukoipien varasta takas oksalle. Tassut lipes monet kerrat, mutta temppusarja onnistu loppuun asti huippu hienosti, mikäli sen tarkotus oli alusta pitäen olla vitsikästä. Oikeen mahdottomasta paikasta piti mennä vielä uudemman kerran, eikä se onnistunu sen hienommin toisellakaan kertaa. Lopulta sitten lähti, pelottavan kevyttä alaspäin viettävää, helmaoksaa myöten pois ja hallitusti hyppäsi hankeen korkeelta, mutta upposi melkein kadoksiin. Vanha viisaus: "kissa elää kiitoksella", pitää siinäkin mielessä kutinsa, että tekee vaikka mitä, kun vähä kehuu. Enkä nyt siis puhu edes vertauksin miehestäni.

Tuli mulle siihen kolmaskin temppuilija, jonka käskin vähän väliä takas sisään vaihtamaan jo kastuneita tamineita uusiin. Lopulta innostui kaatuilemaan suorilta jaloilta syvään hankeen ja ekalla kerralla oli sitten turvallaan. Huutoa ja maanittelua riitti, että tuu repiin ylös, mutta puhuin asian selväksi jo etukäteen, että 'kesken reissun' en sitten sykkelin päältä nouse. Puhu siinä pitkät tarinat ja naureskeli. Kehotin jo vähän painavammin kampeemaan vähitellen ylös. Toinen vaan vastaa tyynenä: "Eihän tää muuten, mutta mulla on maha paljaana." Oih. Enkä siis edelleenkään puhu miehestäni.

Sisään mentäessä sanoin, että onhan tossa nyt kestämistä, kun joka askel pettää. Vastaus: "Sehän on jo petollisuuden huippu." Se oli mies.

Pakko vielä laittaa pari päivää mielessä pyöriny vitsi, joka on pysyny 'messissä' onnettomien pääsiäistipujen, väärin ymmärrettyjen sanakikkailujen, märän kissanturkin ja käsitöittenkin takia.

A piece of string goes into the bar and yells: "Oi!! Barman! Give me a drink!" The barman picks up the string and throws him into the street.

Thirsty, the string sits down to think of what he's going to do to get a drink. Suddenly, he comes up with a cunning plan. he's going to disguise himself! So he contorts himself into a completely different shape and frizzes his hair into an afro. He goes back into the bar, hops up on the barstool and smiles sweetly at the bartender.

The bartender says: "You're that piece of string I threw out 5 minutes ago!"

The string says: "No, I'm a frayed knot!"

Löydetty blogista http://alextrenoweth.blogspot.com/


Eilen oli juttua katastrofiajatusten maksimoinnista, visuaalisen ja kinesteettisen mukavuuden korostamisesta ihon jälkeen tulevissa kerroksissa (siis ulospäin siirryttäessä) ja lopulta koomisuudesta, minkä onnistuu näillä kehittää omanlaisensa päänjauhon kanssa. Oliko nyt selkeesti artikuloitu? Siskon kanssa vaan todettiin, että on kotoa opittu käsittämätön toimintamalli, jos tarvii vieraampaan ympäristöön lähtiessä pähkiä, että mitä siellä pitäs päällään. No prätsäkin tietty, mutta koko repertuaari. Osataan vatkoa laidasta laitaan ilmasto-olosuhteet yhden päivänkin kuluessa ja lisäksi tulee sopivuussäännöt, käytännöllisyys, visuaalinen yleiskuva, muunneltavuus ja tuhannet muut aspektit. Huippuunsa korostuu vähän kaikki. Mitä jos käy niin ja mitä jos näin? Märissä ei voi olla, hikoilu on tuskaa, mutta paleltuminen vasta pahinta myrkkyä onkin. Meillä on sisäpiirin vitsikin jäänyt, että kyllähän auton perään vaihtovaatteita mahtuu. Niin-pä. Mutta haluaako sitä työpaikalla varata kolmea pukukaappia, että on tarpeeksi vaihtovaatetta tai lähteä viikonloppumatkalle neljän matka-arkun kanssa. Meistä on sitten tullutkin ilmeisesti toiseen ääripäähän pyrkiviä. Halutaan selvitä saman ison haastevyyhdin kanssa mahdollisimman vähillä vaatteilla. Siinä muuten rytkyiltä vaaditaan jo vähän yhtä ja toista ellei peräti yhtätoista. Tajuttiin sitten taas heittää huumorille ja nauraa kunnolla. Ongelmallisesta ajatuskuviostahan tässä on tarve saada ero, eikä kaikesta materiasta. Joka alalla on huippuosaajia, sitten niitä täysin toivottomia ja tässä mennään jossain välimaastossa. Silti hämmästelen aina ihmisiä, jotka ovat niin sinut olemisensa kanssa, että lämpötilat tai suuretkaan epämukavuudet ei ainakaan näytä tuntuvan missään. Eivät myöskään tuskaile sen kanssa, mitä päälleen vetävät. Voihan se olla jotain laiskuuttakin....mutta ei ...mysteeri. Viittaan nimenomaan....

Mitä mä teen noitten tunnisteitten kanssa? Ei mitään tolkkua. Jonku tarvis pitää mulle esitelmä aiheesta. Sais sanoa pahastikin. En enää viihdy ton sanapötkön kanssa.

Auringon väriä

Pörröpaljettilangasta lötkö päästäisliina pelkillä ketjusilmukkalenkeillä. Jotain uutta vaivatta, niin mieli virkistyy. Nämä on niitä krääsäaikoja, että pienen täytyy saada säätää ja traditiokopalla tulee vanhojen koristeiden myötä muistoja mieleen. Tänä vuonna keksin virittää pitkän langan huoneensa poikki ja siihen sai pienin koristepyykkipojin ripustaa mielensä mukaan koristeita. Suurin osa killuu nyt siellä ja tasoille jää paremmin tilaa hoitaa normaali arkea. Noi piipunkrassitiput on mun mielestä hauskoja, kun osa niistä kärsii säilytyksessä melko huolellisesti ja näyttävät sitten tosi kovaa elämää viettäneiltä. Sellasta yksilöä ei kertakaikkiaan voi päästää estradille. 

Yks kyselee kirottuja sukkiaan. Onpa outoa puhetta tänä aamuna?! Sanoin, että siellä, missä niitten kuuluukin olla. Höpisee, että uskaltaako niitä vielä laittaa, ennen kuin kirous on haihtunut.... Aah. Parsin toisen sukan aamulla ja ekat yritykset meni sudeksi. Lanka rullaantui myttyyn ja kahteen kertaan revin kaikki irti ja ilmeisesti kielenkäyttö ei ole ollut kovin nättiä. Toisella kerralla muistaakseni lupasin repiä koko sukan ja heittelin langanpätkiä pitkin ja poikin. Kolmas kerta eri langalla sujui, mutta katti hyökkäili langan kimppuun, että sain sitä heitellä meneen ja osin kuolasta työtä oli tietysti kiva käsitellä. Tänä aamuna ei oikeen mikään ole onnistunu kerralla. Positiivista tietty, että toiset saa nauraa mun kustannuksella ja kiusata lisää, kun on otollinen maaperä.

Jättäydyin suosiolla sivuun taimipurkkien laitosta. Nyt vasta laitetaan tomaatit, mutta hyvin ne ehtii. Päätettiin vielä niin, että laitetaan ne keittiön ikkunalle, kun siinä on päivänvalolamppu paprikoilla ja ainakin muistaa sitten kastella, kun ovat aina silmissä.   

Otteet kovenee meikäläisen läskinmyyntioperaatiossa. Joskus noudatin pidempäänkin luonnonhygienian periaatteita ruokavaliossa ja olin kai muutenkin aina tikkulaiha. Viihdyn paremmin nahoissani vähän muodokkaampana, mutta kuukausi sitten otin uudelleen muutamia juttuja käyttöön ja alottelin liikkumista juuri tämän painopudotustavoitteen takia. Eipä tramaattista vaikutusta =). Olen jo pitempään seurannut Olli Postin viidakkomiestä ja raakaveljesten viisauksia, että myös superfoodeihin voisin perehtyä paremmin. Lisäenergia ja terveys ei koskaan ole pahitteeksi. Tässä on nyt hyvä sauma rukata ravintopuolta kokonaisuudessaan, kun kerran jotain tulee yritettyä. 

Nyt mun tarvii pyytää toista ottaan farkunlahkeisiin sovitus ja vaikka ei näytä olevan paras päivä nypertää mitään, niin meinaan kumminki ne lahkeet lyhentää. Alkaa lomaviikko ja haluan kaikki rästityöt pois, ettei päivät hupene semmosiin.  

  

Muotoja ja sit pimeeks

Välillä mietin, että onko mulla jotenkin suhteettomat prosessit joittenkin triviaalien asioitten kanssa. Joskus vielä sekoan omaan näppäryyteeni aivan totaalisesti ja toivottavasti osaan sitte itekin nauraa kunnolla. Työstän tätä naamakirjatapausta koko aika taustalla, enkä ole vielä yhtään kaveria uskaltanu ite kysyä. Peljättää! Yks kaveri tänään keskustelussa mainitsi, että on kuin pienenä, kun kysyttiin, että ooksä mun kaa. Meinasin, että silloin yleensä ilahtui, jos joku kysyi, mutta nyt pelottaa. Vastasi hienosti, että mistä saisikin sen naiviuden takasin. Mulla meni heti konseptit uusiksi. Olin yrittänyt kategorisoida erilaisia käyttäjätyyppejä ja miettiny, että mitä niistä haluaisin edustaa. Melkein kuvittelin olevani viikon yhtä ja seuraavan toista - makustella. Elämästä voi napata monenlaisia raitoja, joita tuo esiin. Yhellä viikolla vois valokuvata korkopiikkarit ja puhua paikoista, missä on leuhottanu. Toisella kertaa vois hehkuttaa ystävistä ja tapaamisista. Yks viikko matkoja ja huippukokemuksia. Sitte pohjamutia valitussa syvyyskerroksessa. Vitsiviikko. Leffaviikko. Musaviikko. Vauvaboomi. Kotieläimet. Sisustus. Viikko pelkkää päivärutiinien latelua ja vaikka ruokapäiväkirjaa. Mitä hyvänsä. Minkä ottasit? Emmä vaan tiä. Aina jää vaan luu käteen. Mahdollisimman vähä mitään ja sillä piste. Ehkä se tästä. Antaa elämän viedä. Puhutaan siitä, mitä eteen tulee. Yritetään edes hakea lapsenmieltä ja sitä naiviutta uusiksi. Sehän se on kuitenki parasta ylipäätään elämässä ja ihan kakaraksi ittensä tuntee suurimman osan päivästä.

Meillä on taas ollu hauskaa pyramidintekijän kustannuksella. Se ei meidän mielestä ole koskaan ollu mikään ruudinkeksijä (mikä on ruudi). Musta katti on kolmisen iltaa tehny totaalisen katoamistempun niihin aikoihin, kun karvaotukset lähtee ulkoruokintaan. Yön mittaan se hipsii esiin piilostaan ja hivuttautuu sängyn jalkopäähän nukkuun. On oppinu oleen jopa hiljaa koko yön, ettei kukaan häädä missään vaiheessa ulos. Eilen illalla oikeen seurattiin tilannetta, mutta kerkes kadota kenenkään huomaamatta. Mistään ei löydetty. Kaadettiin ekstra annos kuuluvasti rapisevia kuivaraksuja ja tämä kyseinen hiippari ei yleensä koskaan voi vastustaa tarjoiluhetkeä; tulee vaikka mistä. Ei tällä kertaa =). Yöllä sitten alkoi kuorsaus kuulua jalkopäästä, johon tietty heräsin. Potkin peittoja, että hiljeni ja annoin olla; ihan vaan palkinnoksi onnistuneesta tempusta. Se jätkä heräs viimesenä tänä aamuna.

Itse heräsin taas ajoissa ja nautin sosiaalisen median hedelmistä. Pääsin myös hyvässä seurassa muotoilumessuille ja sisäänajoin vaelluspopot. Minkä ihmeen takia en koskaan opiskellut muotoilijaksi? En kyllä muista, että moista ammattialaa olisi aikoinaan edes tuotu esiin. Haaveilin korkeintaan sisustusarkkitehdin hommista, mutta pitkä matikka...onks tonttu enemmän ku satku? Joka tapauksessa keskittyen ja huolella perehdyttiin melkein kaikkeen esillä olevaan. Keräsin esitteitä, kun joistakin niistä voi vielä olla hyötyä parin tulevan vuoden sisällä. Käsitöistä kiinnostuin sittenkin vhs-kasettinauhasta kutomiseen, kun näin kauniisti tehdyn kuviopoljennan ja siitä toteutetun siistin laukun. Meilläkin kudonassa on loimi tätä varten. Ontelokuteesta virkatut matot luonnossa nähtynä vaikutti myös sen verran, että kokeiltava on sekin. Hirvieläinten luista tehtyjen liikelahjojen osastolla oli käsin sidottuja kirjoja vanhalla sidontatekniikalla, jonka itsekin taidan ja innostuin taas siitäkin. Röpelöreunaiset käsin tehdyt paperit ja nahkakannet - jes. Korumuotoilu on aina kiehtonut ja siitäkin oli monenlaisia malleja esillä. Täysin uutta tietoa sain vahvoilla magneeteilla toteutetuista hylly- ja vaatenaulakkokiinnityksistä. En ole tiennyt, miten erivahvuiset magneetit ja kiinnityspintojen koot reagoivat, miten paljon tutkimusta ja tietoa on suunnittelun pohjalla ja ennen muuta, miten muunneltavia ja fiksuja juttuja niillä sitten oli toteutettu. Kuvittelin, että niin vahvat magneetit vetävät jo avaimet ohikulkevien taskuista, mutta tartuntaetäisyys oli muutama milli. Hepponen tappi tai hylly kannatteli kuitenkin jopa 20 kg painoa. Kuutta kiloa mainitsivat enimmäisrajana liioitellun varmuuden vuoksi, mutta on sekin jo paljon.

Taas haisee kakstahtibensa! Latukone piti olla remontissa.....sitä on tyypätty vanhalla krossipyörällä illan pimeessä. Tää kevät on sitte kivaa aikaa tässäkin mielessä. Millään ei maltettais pysyä nahoissaan.

Nyt alko maailmanlaajuinen valot pois tunti. Se kuulemma koskee myös koneen näyttöä. Sain tietoa tuolta keittiön suunnasta. Joten hei.

Fingerborillinen murkkuja ja muuta yleistä höpinää

Tänään. Olen hämmentynyt synkroniasta. Jollain tavalla myös siitä, että valitsemani ihmiset/kiinnostuksen kohteet ikään kuin värähtelevät omien juttujeni vahvistajina. En osaa toisia tarpeeksi taputella (kuin koiraa päähän; 'miestä' selkään), mutta omat kerrokseni vahvistuvat kummasti. Täytyy vaan sanoa nöyrästi: kiitos. Tietäkää joka ikinen muhun viikon sisällä, miten hyvänsä löyhissäkin siteissä (edes unissaan ;) ) olleet, että olette vahvistaneet mua itsenäni. En tiedä, mikä hemmetin hymistelijä musta on tulossa, mutta kaikki terve ja tosi tuntuu yksinkertasesti pikkariikkisen liian hyvältä.

Mussa on aina ollut typerää ylemmyydentuntoa tai justiin sitä tavanomasta kriittisyyttä. Peileistäänhän sen on nähnyt, miten järjetöntä on asettua millään perustein ketään toista ylemmäksi, mutta nyt näen asian aika kirkkaasti ilman traamoja. Toivottavasti tämä on pysyvää.

Menin kaikkia periaatteitani vasten facebookiin. Juttu kävi vahingossa, kun meinasin korjata systeemin alkuaikoina tekemäni kirjautumisvirheen tekemättömäksi. Multa lähti kaveripyyntö ja yksi kaveri oli mystisesti jopa hyväksyttynä. En ikinä kuvitellut liittyväni. Viimepäivien jutut vaan pisti miettimään. Yhtäkkiä mua kiinnostaa kaikki, mikä haastaa 'totuudellisuuttani'. Ainahan sieltäkin voi 'sulkea hanat'. Tietynlainen kuva mulle on syntyny siitä toimintaympäristöstä, mutta jollain tavalla haluan 'tuomita' vasta kokemuksen perusteella, joten järjen mukaan on ensin kokeiltava. Kaikkeahan ei ole pakko kokeilla, jos heti tietää, että tää ei ole mun juttu, mutta tässä nyt vaan mietityttää tämä vahinko. Miksi se tapahtui juuri nyt? Onko sillä jotain merkitystä? Tietysti haluaisin olla mahdollisimman monessa tietotekniikkaan liittyvässä ajan ilmiössä mukana niin kauan kuin täällä vielä sätkyttelen, mutta kokeilun jälkeen jääköön, jos ei tunnu hyvältä. Edelleenkin - suoraan sanoen hirvittää.

Miten täällä yhtään missään uudessa olisi omana itsenään? Silti - olen mielestäni ollut koko ikäni syntymästä asti jollain tavalla vanhus henkisesti; katsonut häikäilemättä suoraan ja heijastanut omaa kehitystasoani. Ei siinä mitään kehumista ole ollut, mutta minkäs teet. Viimepäivien 'herääminen' haastaa ikuisella viisaudella: totuus ei pala tulessakaan. Ei ole mitään hätää, missään ympäristössä, kun pysyy totuudessa.

Kääk! Olen tylsä. Fingerporin parhaat esiin! Elämä ei ole vakavaa!!! Eikä se tänään ole ollut missään vaiheessa. Koska olisin nauranut enemmän? Miksi en niitä tähän latele? Ihan kirjaimellisesti aamukahvilla vitsailtiin pastorin kanssa, että laitetaanko vanha jalkapuu meidän 'toimintakeskuksen' aulakahvioon. Naurettiin kaikki vedet silmissä ja jokainen meistä tarjoutui tekemään havainnoivaa tutkimusta (jalkapuusta käsin) ohikulkijoiden reagoinnista. Tosin kiinteistöhuolto joutuisi hieman jatkamaan ikiaikaista vanhaa puuta muutamilla uusilla jalanreijillä, mutta vapaaehtoisia löytyi paljon. Häpeäpenkki löytyy myös tarvittaessa. Kuvittelisin, että voisi olla jopa terapeuttista istua siinä aina hetki työpäivän aluksi. Katse maahan luotuna. Voisi antaa kaiken mahdollisen itselleen anteeksi ja lähteä puhtain paperein haastavaan päivään.

Mulla jumittaa nyt päällekkäin olevat muurahaiset ajattelua. Kiitti Utumies! Meillä on murkkuja veskin katolla välipohjassa jossain, kun satunnaisina vuosina on se lentoparaati hyyskässä. Mun tädin mies kerto pienenä vieneensä peltiämpärin mettään ja kyyhöttäneensä siinä seuraamassa murkkupesän elämää lukemattomat tunnit =). Olen tutkinu varvulla g-linjoja ja todennu, että väitetty ruudukko on olemassa ja sen mukaan keot esiintyy nykyisen kotinikin ympäristössä. Tikan mylläämän murkkupesän olen nähny monet kerrat (ei ihme, että puhutaan karhun käyneen). Perehdyin sotilasmuurahaisiin, kun yksi löyty ekana vuonna maalle muutettuamme talon seinästä (tai ainaki sen kokonen). Olen häätäny näitä otuksia suolalla, kanelilla jne. sieltä, mihin ei sais tehdä pesää, kun tyhmät ihmiset on rakentanu otolliselle linjalle mökkerönsä. Tytär, mun lapsuuden ympyröissä käydessään, koki ohjelmanumerona reissun suurelle muurahaispesälle, johon heiteltiin sokeripaloja ja seurattiin, miten ne katosivat keon uumeniin. Jos on kekomurkkuja, ei ole käärmeitä. Muurahaisperspektiivi.... Katoin tietty luonto-ohjelman ruohonleikkaajamuurahaisista, jotka kasvatti sientä, joka elätti toukat, jotka oliko Australiassa, jonka rakensi Jussiiii

Laitoin tässä välillä tunnistesanoja ja muistin, että haluaisin litaniaan jonku tolkun. Mihin niitä käytetään? Ei kai kukaan jaksa katella typerää ikuisesti paisuvaa listaa. Olis paljo kivempi, jos olis vähäiset pääryhmät ja niille sitten alaryhmiä. Mun jutut menis aina ryhmään yleistä höpinää...

Fingerborista vielä. Perin niitä muutamat sattuneesta syystä. Kokoa 14. Sitä pidetään nimettömässä ja nää vielä sopi. Olen myös ottanu fingerborillisia jokusen elämässäni. Nyt ei ole lääkekonjakkia ollut tuotuna miesmuistiin (miksi sekin on mies =)), mutta ei hullumpi ajatus ottaa yömyssyksi fingerborillinen. Pitäskö kehittää traditio. Alan olla ihan tolkku pois. Silmät jo puoli ummessa. Se on karmeeta, kun totuttelee nukkuun jo 9 aikaan. Paitsi, että kellot käännetään viikonloppuna. Meillä on lapsen syntymän jälkeen ollu joku sisäinen kello, että viikon jo ennen tätä kevätmuutosta on kukuttu aamusta pirteenä ja aikasempi herätys ei siksi ole vaikuttanu mitään. Terveisiä vaan tän viikon viideltä heränneeltä.

Tää menis ny. Tiks taks, pam.

Eiku vielä yks. Aamulla meillä vihellettiin kissoja syömään. Meinattiin jo virittää pelastuspartio, kun yksi vaan surkeesti vastas joka vihellykseen, mutta ei tullu. Sitten kävi ilmi, että kaikki kolme omaa oli jo sisällä. Surkea vastauas kuulu edelleen. Joopa joo. Ei enää yhtään lisää.

Anti mennä

Annan kohta periksi periksi antamiselle. Tänään on tullu tehtyä montaa, mitä justiin ei pitäny. Liikkumiset jäi, meni kaffetta pullaa, tein jotain, mitä olin päättänyt jättää tekemättä ja kaikki vähäinenkin suoriutuminen täysin nollilla. Ei ole oikein tunnontuskiakaan, kun ei näistä omista päätöksistään nyt niin tiedä, onko niissä mieltä vai ei. Kaikki pakotteet ja turhat yrittämiset huut hiivattiin. Välillä on ehkä hyvä vaan antaa mennä. Olen ollukin semmonen nipo ja niuho jo ikäni, että joskus tervettä vaihtaa vapaalle.

Se on merkillistä, että ihminen voi olla työpaikalla, kotona ja näissä sähköisissä paikoissa jotenkin omalla painollaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin. Ilmeet ja eleet sentään vaihtuu ja sormet liikkuu. Ihmiset ottaa kontaktia ja jollain tavalla siihen olemiseen/kuunteluun/sisäistämiseen pystyykin siitä huolimatta, että on ihan turhana muuten. Käsittämätöntä tämä elämä. Ehkä joinakin päivinä lähinnä koordinoi tapahtumista johonkin toiseen ajankohtaan, kun juur silloin ei synny.

Ehkä jotain isoa on tuloillaan. Mettäkone meni jo jostain talon läheltä ohi =). Meinaan onhan sitä pakko tulla jotain suht isoa tilalle, jos tämä vanhenemisen ja hidastamisen tuntu senku jatkuu. Kai mä vielä liikun ja hösään, mutta pään sisällä on jo aika omituista. Jutut menee kummasti kerroksittain, ettei oikeen kiinnosta jokapäiväsyydet tai niihin tulee liikaa kaikkea muuta kerrosta joukkoon. Välillä, kun sanoo jotain, jutut tulee niistä muista ajatuskerroksista, eikä höpinällä ole mitään tekemistä käsillä olevan kanssa. Muistuu vaan mieleen, kun kokeilin kaikki mahdolliset nitojan piikit läpi, eikä mitkään sopinu. Kai mä olin ajatellu kaikkea muuta ja puhunu monesta eri asiasta siinä samalla. Lopulta tajusin, että yritin niitä 'kiskojen' ylle, kun piti vetää vieteri pois eestä ja laittaa 'raiteitten' sisäpuolelle. Yhtäkkiä rupes sopimaan kaikki. Naurettiin aika hervottomina, kun sitä kiukkuamista oli kuitenki riittäny siinä välillä. Olen pitäny itteäni teknisesti aika näppäränä, mutta kohta saa heittää nekin luulot romukoppaan.

Ehkä mä olenkin sitten vasta parhaimmillani, kun tulen täysin harmittomaksi höhöttäjäksi. Vielä semmonenki harjaa kissalta takkuja, pesee pyykkiä, tekee pöperöä ja parsii sukkaa. Mitä sitä tarviikaan osata kaiken maailman ihmeellisyyksiä. Johan tässä on pädetty vuosikymmenet =).   

Aina poljetaan

Mä nyt vaan kokeilen, kun terassilla hämärässä polkiessani kännyllä kuvasin pätkän yhen kiusanhengen polkemista.






Sitte kännyllä viime viikolla näpätty heikkotasonen toinen. Missään ei sielun rauhaa =) .

Pieni puhdistus paikallaan

Ei ollut sali ritsan mieleen, mutta vajaan tunnin tein kuitenkin. Vatsa ja selät sille oli varsinkin myrkkyä. Pyyherullan kanssa nukkuminen saa myös jäädä (idea fysikaalisesta). Eilinen ostosreissu oli lievää kidutusta autossa istumisen ja koko maratonin osalta, kun koko lonkka oli ruhjotun tuntunen. Kahvi on nyt myös jätettävä vähäksi aikaa. Join eilen kolme kertaa ja se on liikaa. Tulee rytmikset ja luut sekä nivelet kertoo omaa tarinaa. Se myös hälyttävää, ettei vaikuta enää yöuniin. On mennyt ylirasituksen puolelle. Olenpa taas ikävä ihminen ja niin perin pohjin selkärangaton.

Eilen meni Risto Ahdin Tie, köyhyys, ilo. Mun on luettava se useampaan kertaan, kun olen vielä sillä tasolla, että viisaudet välkkyy vasta ajoittain ymmärryksen puolella. Olen ihan varma, että missasin monta kunnon väläystä, vaikka monia jo koinkin. En tiedä tästäkään miehestä mitään. Nyt vaan sen, että on mm. runoilija. Onneksi jotkut jaksavat edes yrittää selittää sitä, mitä luultavasti ei loppujen lopuksi voi pelkin sanoin. Laittaa ruotuun ja herättää edes hetkellisesti. Lohduttaa. Toivoa on aina.

Niksahti taas aivot uuteen asentoon. Yksi usva haihtui ja eilisen reissun katsoin monesti itseäni sivusta. Miten erilaisista näkökulmista näkisi aina eri asioita. En ole sisältä paljonkaan sitä, mitä ulkoisista asioista voisi päätellä. Vai olenko? Välillä tuntuu, että valinnoista huolimatta tässä yhteiskunnassa on tietyssä kuviossa tiettyyn ikäkauteen melko automaattisesti. Eri juttu, jos elää täysin yksin. Silloin on helpompi tehdä totaalisen omia valintoja. Miniheräämiseni tiimoilta en ehkä kuitenkaan vaihtaisi mitään pois. Edelleen pätee vakaumus, että sisäistä ajatusmaailmaansa voi toteuttaa olosuhteista riippumatta. Kai sitä on monellakin tasolla ollut luomassa nykyisiä olosuhteitaan. Niin makaa kuin petaa.

Aurinko hellii ja pölyt paistaa. Valitsen tomuttaa, imuttaa ja sitä rataa heti aamusta. Onkin päässyt hiukka pahaksi. Kissan värisiä villakoiria tulee vastaan siellä ja täällä. Pullojukka on taas katin hampaissa. Ne pitää sitä kevätheinänä vähän liian tosissaan. Häätöön.

Pilvessä

Tuli sitten lunta. Ei ole tullukaan ku sitte viimeks. Jos ei tänä talvena muuta ole oppinu, niin polkemaan kaasua reippaammin lähdöissä. Takas tullessa sainki laittaa hymiötä tekstarilla, kun tallin edusta oli putsittu.

Olen pilvessä kuin teini konsanaan ja päässä menee niin montaa raitaa, että vetää hiljaseksi. Muutama ällistyttävä uutinen vielä siihen joukkoon, niin ei tiedä, mitä ajattelis. Nautin yllättävistä käänteistä ja käsittämättömistä tuntemuksista, mutta ihan arkiset jutut jää suosiolla toiselle sijalle. Seikkailen mielikuvissa.

Maadotin polkemalla ulkona ja luin Anna Gavaldan kirjan Viiniä keittiössä. Oli hyvä! Epähuomiossa pyyhin kyyneleitä silmistä sivun 42 kohdalla ronskimmin ja tajusin, että mullahan on maskit naamassa. Poljin loppuajan pandan näkösenä, kun en malttanu lähteä kesken 'reissun', mutta täällä mettän keskellä ei väliä.

Ny pääsis vielä salille.....mitenhän...no joo.

Hyvä huomen

Hyvin alkaa jotkut päivät. Aamupahoinvointia ilman syytä ja raivokohtaus kaiken hyvän lisäksi. Pölyn laskeuduttua toinen tuli kosketusetäisyydelle ja pahottelin, että oon syntyny ja ylipäätään olemassa. Meinasin, että on sen verta karmee fiilis, jotta voisin oksentaa. Toinen siihen, että muista laittaa pakastimeen, niin tehdään illalla jäälyhty ja lähti meneen. Kiitti Jope.

Elämän ei tosiaankaan ole pakko olla niin vakavaa kun miltä välillä tuntuu.


****

Monisävynen päivä jo pitkällä. Äsken kävin kattoon henkilökohtasen sähköpostini ja ilostuin, kun oli tullut kaksi uutta viestiä. Toinen kuului: "klpokpok" ja toinen oli tyhjä. Testiviestit multa ja työparilta töistä. Kiva tietää, että sitten viiveellä kuitenkin, mutta miksiköhän ilostuminen jotenkin vaimeni.

Tuossakin tapauksessa on nähtävissä päiväni teema siskoni sanoin: "Jos et saa, mitä halusit - saat kokemuksen."

Juuri ennen töistä lähtöä oletin astuvani pimeään saliin, jonka poikki vaan harpon ja säädän laitekaapilla käsimyöten. Kävelin melkein miehen syliin täydessä valaistuksessa ja molemmilla aukesi vielä kädet kuin halausta varten levälleen. Tavallaan minua odotettiin juuri sinne, mutta en itse ollut 'kyseisessä tarinassa sisällä'. Puhuimme tovin monia asioita eteenpäin ja sain hoidettua sen, mitä olin aikeissa hoitaakin.

Kirjaston kautta kotiin tultuani, taas harpoin, autosta tallin ovelle ja ihmettelin, miten rautamöhkäle lipuu vierelläni samaan suuntaan. Kiepsahdin ympäri ja avoimesta ovesta käsijarrua kohti, mutta myöhästyin. Hidas liike pysähtyi takapuskurin koskiessa tallin oveen. Ei kettura! Onneksi asutaan metsässä!!! Pyramidintekijä oli tassutellut jo toiveikkaasti ovea kohti, mutta jähmettyi ja arempi kaveri jäi pajan sillalle epävarmana odottamaan. Muija on pahana. Kannattaako lähestyä ollenkaan. Musiikki soi liian kovaa, peruutusyritykset meni metsään, lisää huutoa, cd sammuksiin ja viimein kunnon suoristuksella peruutus onnistui. Kompuroin kissoihin ja sisällä kuultiin selontekoa, kun heittelin koruja, rytkyjä, pyyhin vesiläkkiä jäljiltäni ja toikkaroin lopulta vähissä vaatteissa toisten joukkoon. Onneksi mut tiedetään ja tunnetaan kotona!!! Yks kerto, mistä löydän juotavaa ja toinen huikkas: "Huomenta!"

Nyt sitten kävi se, mitä pelkäsin blogin alottamisen aikoihin. On aihe, josta haluaisin kirjottaa, mutta en voi. Ajattelin, että kerron suht avoimesti tuntemuksistani ja kaikenlaisesta jollain konstilla, mutta nyt on täydellisesti seinä edessä. Tähän on tyytyminen. Ladataan muistelmiin tai johki. Se liittyy kuitenkin kevätmieleen tai rakastumiseen tai biorytmeihin tai johonkin ja sillä ei ole eksaktia kohdetta. Funcky-musiikin tahtiin "Oh, oh I'm trapped.
Like a fool I'm in a cage, I can't get out. See I'm trapped, can't you see I'm so confused?"

Nyt tässä uhkaa kehkeytyä uutta traamaa; joku muukin haluaa jotain, suunnittelee päässään asian etenemisvaiheet, mutta todellisuus haraa vastaan. Hän osaa vielä reilusti itkeä. Kannustan; mene omiin oloihisi ja itke rauhassa. Kaikki välittävät ja rakastavat, mutta selviä jotenkin omin avuin tilanteestasi. Itkua ei kuulu kauan, mutta uskon, että on terveellistä vuodattaa kyynelten mukana tiettyjä yhdisteitä ulos. Nyt jo kuuluu kolinaa ja antakaa mun arvata, että kohta myös kovaa musiikkia. Inttäminen ja toisten tilan vaatiminen katkaistiin yhteistuumin rauhallisesti. Toinen lukee ja minä nypytän. Ylhäältä kuuluu jo musiikkia =). 

Toin liian monta kirjaa ja olisin voinut lukea kaikki uutuuksien hyllystä. Meidän kirjastonhoitaja on ainutlaatuinen maailmassa ja monella tavalla. Tästä aiheesta kirjotan joskus kunnolla. Olisipa aikaa pääasiassa lukemiseen ja kirjottamiseen. Hui. Sanoinko noin ääneen? Kannattaa aina katsoa, mitä sanoo - se voi toteutua.

Varsinaisena haasteena mulla on edessä ostosreissu. En voi sietää sovittamista! En pidä shoppailusta (niinpä niin, kuka käski ottaa moisen asenteen). On vaan parit asiat, mitkä on nyt hankittava ja auttavat taas moniksi vuosiksi, kun nyt vaan lähden. Ihanat läheiset on avuksi ja kuka vaan mut tunteva luottokaveri lähtis mieluusti mukaan. En ikinä voi ymmärtää, miksi jaksaisivat; se tulee jäämään arvotukseksi, kun en vieläkään tähän ikään mennessä ole asiaa selvittäny. Ehkä olen kuitenki tullu myös hippasen isääni. Tästäkin puhuttaan myöhemmin.

Iltatoimien aika. Taas yksi päivä suorittu iltaan. Upeeta. Kaikki hyvin. Ja mikä piirustus sieltä tulikaan yläkerrasta. Vau. Siinä oli kaikenlaista. Tummahipiäisestä tytöstä mm. kuva. Tästäkin myöhemmin.

Päivän liikunnat jäi, mutta kävin hoidossa. Kyllä tää tästä.

Vasaralla päähän

En kyllä enää käännä, enkä hiero ton kuvan kanssa. Joskus tekis mieli vaihtaa päätä jonkuu kanssa. Kahvipannun kuvat piti ensin saada oikein päin, mutta sitten moska oli liian painavan näköstä yläkulmassa ja kynä jotenki hullusti. Nyt on kynä sopivasti päin, mutta kaikki muu pielessä. Miks mun piti jättää koko kynä siihen. Tulin ajoissa töistä ja tarkotus olis hoitaa 'pakollinen' liikunta pois, mutta mun on tehny mieli sipsiä-cocista, pullaa-kahvia tai mitä hyvänsä oikeen epäilyttävää jo monta tuntia. Niinpä sitten ajaessa mietin, että mitä löytäsin terveellistä nurkista ja muistin pähkinät. Meillä ei ole sitä vehjettä, jolla ne rikotaan - ilmeisesti pähkinänsärkijä, vai onko sillä joku muu nimi. Sitte muistin, että mun pienenä ollessa äiti haki talouspyyhkeen ja vasaran, jos piti jotain mausteita pienentää (en enää muista, mitä ne oli, kun enhän kardemumaa kai ole ikinä nähny kokonaisena...paitsi, että pakko oli tässä välissä käydä googlettaan...miks pippureita olis hakattu pieneksi....). No kumminkin mä hain samat välineet ja nyt on evästä. Tai oli ja vieläki tekee mieli sipsiä. Mitä mä nyt keksin?

Toi kynä sen takia, että sain sen eilen, mutta nähkäämme, miten mainokset pitää kätkeä kiiltokuvan alle ja koko juttu pitää niitata kunnon liimalla ja usealla kynsilakkakerroksella, että takuulla pysyy niin kauan kun vekotin wörkkii. Ei tää paha pakkomielle ole, että en tee kaikille kynille. Vaan niille, missä on upee fine kärki ja musta muste sekä muutenki säästämisen arvonen mekanismi ja ulkomuoto. Kynä ei nyt tyyliltään sopinu yhtään tohon muuten maanläheiseen kuvaan. Pilasin. Pilasin kaiken, mutta kärsikäämme yhdessä.

Mun terassille paistaa aurinko ja kun eilen en yleiseltä hytinältäni tarennu polkea kuntopyörää ulkona, niin ta-daa - mä nostin pyörän nro 2 terassille. Poljin lämpimässä auringossa ja nautiskelin. Hytinä, ketutus, väsy, hälläväliä ja sitä rataa vaivaa edelleen, että menen suosiolla terassille. Ritsakin viheltää ihan kuuluvasti, mutta antaa uikuttaa. Exäni sanoin: "Eletään nyt ja kuollaan myöhemmin." Mä muuten luin eilen Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -teosta puolväliin ja siitäki tuli jotenki masentunu olo. Ei oikeestaan aiheesta, eikä edes tapauskuvauksista, mutta miehen elämänkatsomuksesta tai asennoitumisesta tai jostain. Hän on ns. uskonnoton tai jotain. En edes uskalla sanoa varmaksi, kun tämän tyyppiset ihmiset pitävät hirvittävän merkittävänä, minkä asteinen ei uskominen on kyseessä ja minkä asteinen uskominen kullakin toisella on kyseessä. Onko nyt ateismia, teismia, tapauskovaisuutta vai kertakaikkiaan määrittämätöntä sekauskovaisuutta. Luulen vähän, että ollaan kaikki tietyissä asioissa melko samalla viivalla. Liekö tuon nyt niin väliä, mihin kukakin loppuviimein uskoo. Itse ajattelen, että oleminen ja teot ratkaisee paljon enemmän kuin mokomat määritelmät. Se asennejuttu ei liittynyt tähän uskontoasiaankaan, vaan jotenkin elämän määrittelyyn ja ymmärtämiseen jotenkin kolkosti. Minä ainakin pidän vaikka pelkän hauskuuden takia kaiken maailman uskomuksia mahdollisina elämän synnystä, kehityksestä, hiipumisesta ja kaikesta hauskasta, mitä tapahtuu häipymisen jälkeen. Olen pitänyt pelkkää omaa kivaa päässäni Utumiehen viimeisimmän kirjoituksen perusteella kuvittelemalla, mitä kaikkia mahdollisia seuraamuksia päätöksellään voi vielä ollakaan. Varsinkin lähtönsä jälkeen. Huumori on yksi juttu, mutta pidän myös kauniita ja tunteikkaita elämyksiä ja selityksiä tärkeinä, vaikkei ne kuulostakaan aina kovin järkeenkäyviltä. Ei sillä. Pidän fiksuna Enqvistin ajatusta, että ihmisen lähtö on vuosikausia kestävä prosessi ja totuuden nimissä allekirjoitan jo monta kohtaa kropassani, jotka antamiensa merkkien mukaan ovat alkaneet lähtölaskennan =). Silti haluan uskoa myös toiveikkaisiin juttuihin, joitten mukaan elimistö kykenee uudistumaan, jos näkee vähän vaivaa. Huvikseni voin uskoa vaikka ajatuksen parantavaan voimaan, ihmeparantumisiin, keinoniveliin, luovutuselimiin, elämän mielekkyyteen kärsimyksessä tai ihan mihin vaan. Luen kirjan loppuun masentumatta ja porskutan eteenpäin omalla tavallani. 

Nyt pitää porskuttaa sinne terassille tai kaikki hyvät aikeet valuu hiekkaan. Meni muuten pahin terä sipsihimolta jaaritellessa. Ehkä jotku aineet saavutti kylläsyyskeskuksen viimein.    

Pupusormus esiin

... ja muutaki päästäiskrääsää hyvissä ajoin...

Mulla ei nyt oikein pysy vakava mieliala. Olen lukenu vitsejä ja just loppu Neil Gaimanin Hämähäkkijumala. Tänä viikonloppuna ei vaan kertakaikkiaan synny mitään järkevää. Mihinkään keskittyminen ei onnistu, mutta hämähäkkitarina suju kumminki. Olen lukiessa käsitelly vasemman reiteni täysin mustelmille, mutta kivun siirtyminen tai hieronta yleensä on helpottanu ritsan totutumpia oireita. Hyvä vai paha? Ei tiedä, mutta huvittaa ainakin. Jotain se joutilaski keksii, kun fisumman (voi jesumeera näitä näppiksiä, fiksumman, fiksumman) hoitoon pääsee vasta loppuviikosta. (Kirjottelen sormenpäävillitykseni takia muutamien ihailemieni naisten kunniaksi ties monettako päivää ilman kymmensormijärjestelmää satunnaisella systeemillä ja yhtä nopeesti kun se heiltä sujuu. Saan korjata jatkuvasti ja lisäksi omalle tekstilleni olen ollu jo iät ja ajat aivan sokee. Sen näkee niin ku tietää tarkottaneensa ja piste.)  

Herneitä on likoomassa ja pajunkissoja on ilmaantunu jo kaksi maljakollista. Tästä se alkaa. Tänään ulkoliikunnassa mietin puihin ripustettavia lyhtyjä, että sellasia vois kyhätä lasipurkeista ja koristella lasimaalilla.

On tässä ohella viisastakin tullut päiseksi, mutta kaikki hömppä vie nyt voiton. Kai se on niinki, että liika vakavuus vaatii vastapainonsa. En muista koska olisin kissojakin käsitelly näin paljon ja olen sitte saanu aivastella myös. Meen saunaan, että saan kissahilseet irti itestäni.

Säätöä hallintapuolella

Hiplaamiset uhkaa kanavoitua työpäiviin ja näppäimistölle. Eilen juuri laskin oikeen sormista, miten monta järjestelmää on murrosvaiheessa tai yksinkertasesti jo uusittu niin, että ennen kesälomia saa vielä nypyttää - eikä meinaa sormet riittää edes laskemiseen. Ei paljon viitsi edes ajatella muutosten lieveilmiöitä, kun kenenkään mielestä uusi ei ole entistä parempi ja mikäänhän ei palvele tai toimi, ennen kuin joku on opetellut uudet piirteet ja muokannut hallintapuolella. Siihen mennessä on ehtinyt kuulla päivittelyä varsinaisen päivityksen kakuksi. Sattuu vielä sen sortin lafka, jossa jutut vaan ikään kuin tulee, että niitä ei pahemmin suunnitella tai niihin reagoidaan vasta, kun on hyvinkin viimeset hetket. Kaikilla on lähtökohtasesti tarpeeksi ja oman ohella revetään jo joka puolelle. Jos meidänkin työpisteen toimenkuvasta pitäs tehdä kirjallinen selvitys tai jotenkin muotoilla järkevän kuulonen tiivistelmä, niin jäisi tekemättä. Onneksi meitä on sentään kaksi, vaikka järki siinäkin uhkaa välillä loppua. Huumori on ainut pelastus ja sitä riittää. Ollaan kehitelty kostyymikaappi, josta tarpeen vaatiessa repästään esiin tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivat työvälineet ja -asut. Lisäksi piti kehittää takahuoneen Sirpa, jonka syyksi laitetaan kaikki, mikä menee pieleen ja voi pitää vakiona, että syntilista on pitkä joka ikinen päivä. Meillä on kyllä kostyymi senkin varalle, että Sirpa sairastuu. Siihen kuuluu nuuttipukin tyyliin tumma takkireuhka, pukinsarvet, suuri juuttisäkki selkään ja sitten asetutaan sopivasti synkin ilmein kumaraan ja hoetaan: "Anna tulla, anna tulla vaan...".

Ritsani mun hiukan häiritsi taas yöunta ja nousin ajoissa kippuroimaan. Jollain ilveellä sonnustaudun muutamassa tunnissa, että vielä tämän viikon viimeisen päivän ilahdutan kustannuspaikalla totuttuun tapaan. Jos yhtään yrittäisin keskittyä olennaiseen, niin järkkäisin lannerangan kuvat (joissa ei tietenkään näy mitään poikkeavaa) polttoon ja valmiiksi fysioterapeutille sekä tilaisin edes yhden ajan ensi viikolle. Työpäiville ei oikeestaan sopis, mutta siitä huolimatta. Olennaisin tuppaa jäämään tällasina aikoina ja sitten vaan ihmettelen jälkeenpäin, että millonka olen kahviriippuvuuden taas hankkinut. No pieni kuppi kerran tai kaksi päivässä, mutta siinä on mulle myrkkyä enemmän kuin tarpeeksi. Alan olla sisäisesti hapankorppu, mutta kulissi pitää =).

Kevät tulee, kevät tulee kuitenkin. Metsätie on haasteellinen polkea näinä päivinä syvän sohjon takia, mutta se on pientä. Täällä tulee muuten parhaillaan uutta lunta....

Ei maar, kylä mun ny täytyy mennä.


******

Muutama muukin on jo hehkuttanut sohjoajelun hienoudesta ja kuulun ehdottomasti siihen porukkaan, joka haluaa lähteä kokeileen ekat kunnon lumipyrymössökelit ja sohjoissa survominen on kans kivaa. Johtuu ehkä siitä, etten vielä koskaan ole jääny pahasti kiinni tai luisunu täysin holtittomasti mihinkään niissä oloissa. Peilijäät ei sitten taas kiehdo yhtään samoin.

Viestittelin äskettäin itapäivähoitoon, että en ole saanu hänmiestä kiinni puhelimella, että onko lasta haettu. Näillä keleillä saattaa tulla estettä matkalla ja puhelin ei aina välttämättä ole ladattu. Ei ollu näkyny. Sanoin sitte varmuuden vuoksi lähteväni liikkeelle. Kerkesin ajaa auton ulos, kun viimein tulee viestiä, että kohta on hakemassa. Palasin sitten vielä hoitoon, että hänmies tulee kumminki ja mä höyhennän sen. Sieltä tuli takas viikonlopun toivotusten lisäksi, että kuulostaa mielenkiintoselta. Näinpä.

Suututtaa, kun meinaa loppua virta. Eilenki särki pää koko päivän ja mulla ei oikeestaan ole moista vaivaa kuin kuumeessa. En sääli nyt yhtään, vaan poljin kuntopyörää auringossa taas niin ku eilenki. Olkoon sitte loppuilta silmät ristissä, jos niikseen. Se tv-taso kyllä siirtyy yläkertaan ja jotain pientä, mutta ei oikein innosta edes lukeminen tai mikään. Niistä sisustuslehdistä on vähän virinnyt typeräkin ajatus, että maalaisin keittiön kaapinovet valkosiksi. Olen vuosia motkottanu, kun kaikki lehdet on täyteen iänikuista valkosta sisustuksessa ja nyt sitte yhtäkkiä haluaisin kuitenki just semmoset. Olen ovet jo kerran maalannu. Ehkä tää menee ohi. Olis monta valmiiksi pohjamaalattuakin paikkaa sudittavana, että vois ensin tehdä ne kertaalleen valmiiksi. Tällä saralla on ennenki ollu paljon puhetta, mutta vähän villoja.   

Hän on palannut

Hän on palannut pärinäreissultaan ja minä sain mm. perinteiset tuliaiseni; sisustuslehdet. Olikin valoisia ja houkuttelevia ideoita tällä kertaa. Kertaan vielä kohta sängyssä ensisilmäysten lumot. Hän on itse pessyt reissuvaatteensa ja urheasti kuunnellut kotonaisten yhteenotosta seuranneet selkkaukset ja jaksanut antaa rakentavia neuvoja tulevia tilanteita varten. Itselläni on vellonut tänään luopumisajatukset ja nostalgiat, menetykset, jälleennäkemiset ja utuiset välinpitämättömyydet. Katselin taivaalle, kun poljin ruosteista ikivanhaa kuntopyörää aitan kuistilla töitten päälle (siksi aittakuvissa esiintyy outo pyörre). Kaippa jotenkin pyyhin tunnemaisemani, ettei tämäkään päivä löisi mitenkään yli; mene ja tiedä. Kuka tästä neisyen viileydestä tolkun ottaa - ei ainakaan neitsyt itse.

Maadotan itseni takaisin tähän elämään, tähän hetkeen ja olkoon kaikki muu mukana hengessä. Kevätolo, sormenpäät ja hiplaus jatkuu =).

Kissamainen

Ihanaa, kun aurinko paistaa tällai keväisesti täydeltä terältä ja lintujen ääntäkään ei enää voi olla huomaamatta. Vaikka istuin lähes koko päivän koulutuksessa betoniseinien sisällä, kaihtimet kiinni ja nokka näytössä, niin silti on hyvä mieli. Jokatoinen yökin on väkkyrän kanssa mennyt rauhallisemmin, että tuli jopa levättyä paremmin pohjalle.

Eilinen muutenkin tuli otettua levon kannalta. Illalla mentiin ajoissa sänkyyn ja luin maratonimäärän brutaalimpia alkuperäisversioita perinteisistä saduista. Eihän nekään nyt mitään sairasta kerrontaa ole, mutta itsekin huomasi, miten nykyään kaikki on enemmän tai vähemmän pehmennettyä ja kaunisteltua. Meillä ainakin pyritään puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja turhia pimittämättä, koska on näkemys, ettei lapsi ole aikuista vajaampi koneistoltaan. Lopullinenkin ymmärrys riippuu niin paljon siitä, miten annetaan asioita prosessoida. Jaaha. Lapseni on siis myös 'kone'. Onhan se - ja paljon muutakin.

Jos nyt yhtään tekisin, mitä tutut äänet päässä käskee, niin lähtisin tukka suorana ulos aurinkoon liikkumaan. Näyttää, että pyörin vain ihmetellen huoneesta toiseen sisällä ja tietysti puolisisällä terassilla, jossa on jo melkein 15 astetta lämpimän puolella auringon ansiosta. Voi juhlaa. Kevät on tullut. On sellanen sormenpäillä tekemisen fiilis. Kynien ja papereitten käsittely on nyt hienoa ja olenkin sortannut pinoja. Tekisi mieli hakea esiin kaikki vetoketjuilla toimivat pussukat ja asetella niihin juttuja sormenpäillä. Muovitaskut... ja voi sellanen kiiltokuvakotelo olis ihana näperrellä läpi. "Onks sulla tätä?" tai "Vaihdatko tän?" Mitähän ne oikeen oli; jotain pankista saatuja shekki-, lasku- tai setelitaskukoteloita. Mä haluan nyt semmosen vaikka mun pikkutöherryksille säilytyskoteloksi. Nyt lapsettaa oikein kunnolla. Jos polttaisin tupakkaa, niin nyt olis kiva kaivaa niitä pötkylöitä esiin askista, naputella askin kanteen ja sytyttää. Näkkileipälaukkua vois kaivella tuntitokulla, kun siellä notkuis yläreunoihin saakka meikkejä. Lompakkoa vois järjestää ja katella pinossa olevia valokuvia. Tää on joku himphamppukohtaus. Vaatis melkein pitempiä kynsiä ja ne pitäs olla hienosti laitetut. Mun lapsuudessa oli tähän fiilistelyyn täydellinen idoli, jonka touhuilua voisin nyt kattoa muutaman tunnin uusintana.

Olen näin aikuisena monesti harmitellut, ettei oikein ole ketään idolia ollut, josta haluaisi ottaa mallia. Olen pitänyt itseäni liian vaativaisena. Tarkemmin ajatellen on muutama ihminen, joissa ihailen jotain pientä siivua. Ehkä niistä siivuista saisi koottua kokonaisen idolin. Mietin tämän joku päivä valmiimmaksi ja katson, mikä siitä syntyy.

Nyt tarvii taas polkasta takasin sinne, mistä tunti sitten tulin. Hiukset tupeeraten, musta viiva yläluomeen, pitkät piikkarisaappaat hiihtareitten päälle ja menoksi. Ei sentään. Se olis ollu se idoli. Mä menen vaan ihan tästä näin =).


****

Jäi vaivaamaan se 70-luvun käsilaukku, kun ei kuvaa löydy mistään. No tän tapanen (ei siis mikään muotopuoli vaan nelkkari =) , eikä se kellu lätäkössä, jonne on pudonnu rojua, no olkoon) ja hienoa nahkatyötä kiiltävillä metallileuoilla, jotka aukee alas asti.

Nälkänen hiippari

"Aikanen lintu....", vaikka tällekin kävi meidän jengeissä hullusti ja kuuluu nykyisin: "Aikanen mato linnun nappaa." Näin tosi kenkkumaista unta, että joku nälkiintyny hujoppi käveli pihaan pajan takaa vähäisissä vaatteissa, vaikka oli tosin kesäaika. Se vaan sitten oli meidän perheen joukossa ja mun äitikin oli siinä vielä hyvässä vireessä. Mun miehelle tätinsä soitti ja sille yritti jotain mutista hiipparista, niin tää sitten huomasi ja tuli painaan puhelimen kiinni kesken puhelun. Siitä kehkeyty semmonen kyttäystraama, joka kesti viikkoja. Siinä ihan alussa söin puolikasta kurkkua ja hyypiö nappas sen mun kädestä ja haukkas palan. Mun mies meinas ottaa sen takas kuin lapselta kysyen, että huomasitko kenen se oli. Hävisi kurkun väännön =). Olen muutamia öitä nyt nukkunu väkkyrän vieressä, jolla peitot ei ole pysyny ikinä päällä. Herään sitten vähän väliä laittamaan niitä uusiksi ja uni vaan jatku ja jatku jokaisen peittokeikan jälkeen. Juonenkäänteitä oli vaikka mitä ja lopulta meille tuli jo paljon suvun äijiä käymään, mutta sitä viimestä suunnitelmaa tyypin kiinniottoon ei vaan tullu. Aina se vaan kekkuloi siinä joukossa.

Tiedän kyllä, että omia puoliaan ihminen ruotii unissa, mutta sittenkin mun oli pakko viestiä luottohenkilöille, että salakoodi pitää tarpeen vaatiessa kutinsa. Se on mikä tahansa sovittu esine, jos tupsahtaa meidän kesken puheessa täysin järjettömässä yhteydessä, niin tarkottaa, että on todella pulassa, muttei voi sanoa sitä suoraan. Omasta puolestani en ole huolissani, mutta lapsen puolesta kyllä. Käytännössä tänne on kerran eksynyt tuttu ihminen kännissä autolla ja ehdotellut sen verran paksuja, että juttelun lomassa menin ohimennen sisään ja vedin oven lukkoon perässäni. Jäi koputtelemaan ikkunoiden taakse ja käänteli ovenkahvaa. Olin melkoisen epävarma taustansa tuntien, miten jutussa käy, että kestääkö torjuntaa siinä kunnossa. Täytyy sanoa, että kerralla pilasi maalaisidyllissä asumisen. Sen verran pitää tarkentaa, että paikalliset eivät ikinä moiseen ryhtyisi, mutta tämä oli niitä isossa kaupungissa kasvaneita. Sen päivän jälkeen en tytön takia ollut pitkiin aikoihin rentona, kun jäimme kahdestaan. Itse varmasti pärjäisin ja kestäisin kaltoinkohtelunkin, mutta en halua lapselle traumoja. Tajuan kyllä, että kyse on heikkoudesta omassa päässä. Voi olla täysin luottavainenkin ja ottaa asiat vastaan, kun ne tulee ja elää siihen asti täysillä. Epävarmuus paistaa ja syö olentoa.

Uni omassa olemuksessa sitten. Ahdistava nälkiintynyt iilimato. Kiva. Se halusi kuulua joukkoon ja tulla ravituksi, vaikkei sitä selvästi kaivattu. Se oli sitkee sissi ja tuli jäädäkseen. Siinä taas yhteisölle kivaa vai onko kyse vaan vanhasta epävarmuudesta, joka näin nousi alitajuisesta mieleen. Onneksi päivä alkaa kirkkaalla auringon paisteella.

Huonekalujen vekslaus on ollut toistaiseksi vaisua, kun pienemmän rojun sorttaus on vienyt mukanaan. Sain sentään keittiöön vaihdettua keväiset verhot ja tähän muuten kuva, mitä paprikoille siinä ikkunalla kuuluu.

Joo tiedän, että sisäpokat on vieläkin käsittelemättä ja 'uudet' verhot tuo tilanteen entistä räikeemmin esille. Ehkä kesällä. Olen sutinu kukat huolella ja paprikoita on löytynyt jo 9 alkua. Kohta pitää karsia, kun varsi on noin heikko tai sitten vaan laitan tukilankoja katosta. Tytön huone on sillai kunnossa, että yks kaluste lähti ja kärpäsen raadot on enää imuroimatta hurrikaanin jäljiltä. Tavarat löytyy taas paikoiltaan ja PALJON saatiin roskiin ja vinttisäilöön. Alakerran muutossuunnitelma ei ole vielä ihan kypsä, mutta alkaa muotoutua ja toimia jo teoriassa.

Käytiin kirjastossa viikolla ja toin nipun uutuuksia. Kahta olen alotellu, mutta kyllä Kaku vie voiton. Olen lukenu sitä ääneen jo moneen otteeseen ja toivoisin, että olis päivä omaa aikaa. Mies todella osaa kertoa asiat sillai, että blondikin pysyy hyvin mukana ja on vielä mielenkiintosta. Huumorikin kohdillaan. En nyt väitä, että ihan joka juttua ymmärrän, mutta yllättävän paljon, kun osataan antaa maalaisjärkeenkin uppoavat esimerkit. Liian suuret lukemat menee väkisinkin yli hilseen.

Tuli vielä ajatus päivän- ja yöunen merkityksistä, että ensin tunkeilijalta laitettiin ovi nenän edestä kiinni, sitte semmonen oli jo pitkäänkin riesana. Mikähän mahtaa olla seuraava vaihe? Kai se pitäs hyväksyen ottaa oman katon alle, mutta miks se haluaa aina jotain, mitä ei niin mielellään antais. On se rajat laitettava, vaikka kyse oliskin omista olemuspuolista. Ihan kaikki ei mene läpi. Ei tää ajatus nyt etene. 

(Päivän uni = päivittäiset tapahtumat, joita voidaan tulkita samoin kuin yöunia symboliensa perusteella)

Sivulaskuri sekos jo toisen kerran pienen ajan sisällä, joten pistin pohjaksi jotain, kun aikasemmin antoi ilmatteeksi pari tuhatta lukukertaa ja nappasin seuraavan eteen tulleen käyttöön. Toiseksi laitoin kommentteja näkyviin, kun en ite ainakaan meinaa muistaa, missä olen käyny kommentoimassa ja vähän auttaa, jos viimesimmät näkee heti etusivulta. Kiukuttaa, kun käännös on jäänyt vaiheeseen, mutta en parempaakaan nyt just keksi.

*****

Nyt on rojut tehny kunnon vaelluksen ja tauluja sun muuta rekvisiittaa säädän vielä lisää illan mittaan. Mulla on kissa nenässä nyt niin urakalla, että pakko mennä ulos aivasteleen vähäksi aikaa. Yhtä entistä tv-tasoa en jaksanu kantaa yläkertaan ja se oli niin vähästä podaamisen puutteesta kiinni, että kiukutti, mutta en viiti rikkoa itteäni tai sitä rojaskoa. Se on nyt vähän tyhmässä paikassa ja sille oli jo hyvä suunnitelma parisängyn jalkopäähän päiväpeiton tasoksi. Sääli seuraavaa ovesta tulijaa ja toivottavasti sillä on selkä kunnossa. Tekis hirveesti mieli hakea joku levy ja vinssi ja vaikka mitä, joilla hilaisin sen ylös, mutta olkoon nyt viritykset tällä kertaa. Maltan mä vähän odottaa.....kai. 

Jotain näkyvää

Mitähän tekis, jotta mainittais? Tota sanontaa olen pienen ikäni kuullu, jatko-osalla tietysti, mutta se saattaa osin selittää opittua elämänasennetta. Et ansaitse pitoas, jos ei vähä jotain näkyvää rupee syntyyn. Onneksi jo mun vanhemmat ja monet sitä sukupolvea lähti huiteleen omille teilleen ja saivat siten melko vapaasti päättää, mihin aikansa käyttivät. Jonkun sortin näkyvää piti saada aikaan, mutta se ei välttämättä tarvinnu olla niin kuoleman vakavan oleellista yhteisön hengissä säilymisen kannalta. No tietysti tiettyyn pisteeseen ja roolit jakautui perinteisesti, että äiti oli se, joka hoiti kaiken välttämättömän tarvehierargian alaoksilta. Hänellekin jäi kuitenkin aikaa toteuttaa myös itseään. Nyt vähän alkaa epäilyttää, että saatanpa hyvinkin välittää äitini puhetyyliä huomaamattani seuraavalle sukupolvelle. Olen nimittäin itse lukemattomat kerrat kuullu, miten mies voi toimia huolettomasti, tuhlailevasti, itsekkäästi ja toisia huomioimatta. Näin myöhemmin ihailen noita kykyjä ja olen oppinut hyödyntämään niitä itsekin kiitettävästi. Roolit ei ole täysin vinksahtanu päälaelleen, kun oma mies pitää puolensa, mutta toisaalta osallistuu ja joustaakin, että sitä aikaa toteuttaa itseään jääkin enemmän. Mihin tämä juuttu nyt on päätymässä? Harhauduin jo ajattelemaan, miten edelleen maatalouselinkeinoa ylläpitävät jaksavat pitää tätä valtavaa vapaudesta haaveilevaa huoletonta populaa hengissä. Eikun nyt uhkaa mennä politiikaksi ja asioissa on aina miljoona puolta ja näkökulmaa myös. Elikkäs takaisin samaa reittiä. Mun vanhemmat on maatilalla syntyneitä, mutta siis valinneet lähteä kaupunkiin ja minä olen kasvanu jo täysin eilaisiin rutiineihin kuin he aikoinaan. Maalaisjärki on vähän vielä verissä, mutta on se välillä huolellisesti kateissakin. Mitähän siis tekis, jotta mainittais; tappaisko talon kissan vai pudottaisko emännän kaivoon? Sanonnan loppukaneetti antaa tilaa huumorille sekä hulluille ideoille ja sitä kautta pakollinenkin saattaa taas maistua paremmin. Tulikohan tuo lomittajan vai isännän suusta alunperin? 

Aamusauna olis tosi houkutteleva juttu ja sitä ei ehkä ollut maatiloilla usein tarjolla, jos ei kyllä minunkaan lapsuudessa edes kaupungissa. Aamusauna ei turvota. Sitte vois iskeä yläkertaan. Siellä saa näkyvää aikaan.

Ihmeitä kiteiden kanssa

Siunatut naapurit. Kaikki lumet on taiottu veks isolta pihalta päivän aikana. Pyörin pitkään ympäriinsä ja koitin kattoa, että mihin ne on laitettu, mutta missään ei näy läjiä. Ainut selitys on niin pitkälle heittävä linko, että satsit on suurten kinosten takana, mutta sittenkin joku nerous on ollut lingotessa, koska ne kaikki keskelle pihaa kolaamani läjät on täytynyt viedä telaamalla vain kahteen suuntaan poispäin pihapiiristä. Hienoa oli katsoa lopputulosta, mutta melkein kiukutti, etten ollut näkemässä taitavaa työnäytettä sen edetessä. Tarvii laittaa kiitostekstari ja kysyä, että pistikö lumet taskuunsa, kun niitä ei ole missään.

Aamulla olikin taas jännää, kun kiireessä polkasin ekan kerran tallista peruuttaa (no olkoon talli ja onkin; vanha traktoritalli) ja kiesi kiepahti melkein poikittain paikallaan (no vähän liioteltuna). Otin eteenpäin hiukan ja yritin korjausliikkeellä uusiksi ja luisu toisin päin yhtä pahasti. Joko olen aivan törkeän taitava peruuttamaan tai sitten uskottavamalla selityksellä sain jonkun ihmeen avukseni, mutta auto tuli ulos tallista sivupeilit ehjinä, vaikka tulokulmat vekslauksineen ja liukuminen oli sellasia, etten koskaan ennen ole ratin takaa siinä kohden todistanu. Ajourat oli korkeelle jäässä hiekkapohjalla ja muutama ohittamaton töyssy matkan varrella. Taas oli hyvin vähästä kiinni, ettei tarvinnu lähteä puhumaan naapuria Teiksi. Millähän systeemillä osaaja olis hilannu auton linjaan oven kanssa, jos se olis menny tarpeeksi vinkkeliin? Ehkä oikeella ajotaidollakin, jos ei se jää olis tehny juttua mahdottomaksi. Olipa mulle sitten ajanviete tiedossa töitten päälle. Liian painava rautakanki ja sormet ei paljon vieläkään taivu auki, kun hakkasin kaikki matalaksi ja harjasin vielä hiekotuksen päälle. Nää on tällasen asumismuodon kohokohtia.

Tapansa kullakin

Kammotus, miten välillä jää luuppiin pyörimään. Lueskelen hienoja kirjotuksia blogeista ja mietin, mitä itselläni muka on annettavaa. Oma jaarittelu kyllästyttää ja luultavasti olen jo kaiken sanottavani sanonut moneen kertaan. Identiteettikriisi velloo kaikessa suhteessa ja nyt en yhtäkkiä osaa kirjottaa jonkun toisen pohtimasta aiheesta mitään, jos en viittaa, mistä idea lähti. Mietin pitäisikö laittaa lukemansa blogit näkyviin tässä vaiheessa, kun vasta alottelen koko tän puolen maailmassa ja miten toisaalta lukijoitten huomioon ottaminen. Välillä tuntuu, että vyyhti on takussa hupun puolella melko perusteellisesti. Yritän jättää selvittelyn myöhemmäksi ja unohtaa koko painajaisen. Jatkan entiseen malliin.

Pihasta polkastessa aamulla mietin sitä vanhaa tapaa, että vilkuttaa talon puoleisella vilkulla kunnes katoaa mäen alle. Teen sen aina, vaikka luulenkin, ettei sitä tänä päivänä kukaan ole näkemässä. Tämä kuuluu ylipäätään lähtöseremonioiden erilaisuuteen. Meidän suvussa on pidetty lähtöpuhetta, kättelyä ja kiehnäämistä sekä takuuvarmasti vilkutettu niin kauan kuin vähänkin näkyy ja parhaassa tapauksessa molemmilla käsillä. Ihan kuin olisi todella vaikea luopua ja mahdollisuus, ettei koskaan enää nähdä. Välimatkat oli tietysti pitkät ja nähtiin harvakseltaan. Ekassa avioliitossakin totuin vastaaviin ja pieniin ritarillisuuseleisiin, joista tämä vilkun käyttökin on jäänyt perinnöksi. Onhan sitä mukava vilkuttaa, kun tietää, että joku on saattamassa katseella. Tällä alueella, johon sitten muutimme maalle, on selvästi tapana vain lähteä taakse katsomatta. Lähtemään ei välttämättä päästetä helpolla, mutta sitten kun se viimein tapahtuu, ei perään katsota, eikä autosta myöskään lähtevä vilkuttele. Toimin tietysti omalla tavallani ja ajan myötä alkaa olla vastakaikuakin. Olin aivan otettu pöydälle jätetystä viestistä tänään, kun tulin töistä. Harvinaisesta herkusta osaa nauttia!

Jotain vaihtelua olen kaivannut koko päivän. Tietyllä tavalla onkin poikkeava viikko edessä, mutta ajattelin keksiä lisukkeita, ettei vaikutus vaan jäisi vähäiseksi. Vaihdan ehkä järjestystä, leikkaan uuden mallin tytön hiuksiin ja voitaisi tehdä muutamia asioita uusilla tavoilla. En ole vieläkään hankkinut itselleni sitä nukkekotia, jota selvännäkijä jo aikoinaan suositteli. Kysyin ihmeissäni, mitä varten, kun en ollut mitään itsestäni kertonut. Perusteli, ettei tarvisi niin kookkailla muutoksilla hakea niitä uusia linjoja. Mistä mahtoi nähdä lukemattomat muuttoni, remonttini ja kuukausittain vaihtuvat huonekalut ja niiden järjestysten vaihdot. Muutto on onneksi jäänyt maalle tulon jälkeen, mutta mööpelit jatkaa entistä rataa. Ei se nukkekotiajatuskaan täysin mahdoton ole, mutta kaikki kaatuu siihen, että haluaisin sen sisustaa varmaan omatekoisella ja kriittisyys romuttaisi monet hankkeet alkuunsa. Ei vetele, jos mittasuhteet mättää tai tekele ei tule tarpeeksi aidon näköinen.

Tänään viimein tuli tilaamani Michio Kakun kirja Parallel Worlds. Halusin oman kappaleen, kun yleensä alleviivailen ja ripeltelen merkintöjä. Sääli, kun ilta meni näin pitkään, etten jaksa enää alottaa lukemista.

Tästä vesikelistä voisi vielä mainita, että kattolumia löytyy yllättävistä paikoista. Yhden latorakennuksen katto oli poikkeukselliseen kuormaansa kyhännyt sellaisen vauhdin, että leveä tie oli lähes tukossa. Puskin läpi, kun epähuomiossa läjään törmäsin. Onneksi satuin olemaan sillä reunalla, johon pahin ei enää ulottunut. Pidättelin pitkään henkeä, kun olin saanut auton 'talliin' ja tytär pihisi yhdessä pitkässä lumitunnelissaan. Meinasi, että siellä on enää niin vähän tilaa mennä. Houkuttelin läpi päästyään tulemaan penkkojen kautta pois ja sävyisästi selittelin, että ei sitten enää mennä siihen tunneliin. Nyt enää puuttuu, että autoliiterin katolta lumi kuitenkin tulee alas, vaikka se ei yleensä ikinä sitä tee. Se tapahtuu tasan silloin, kun on kiire lähteä. Löinkin hetken arpaa, että kannattaako koko bilikkaa viedä sisälle. Oli vaan pitkän puskemisen ja vääntämisen takana, että sain rohjon ensin irti upottavasta pihasta ja ylimääräsen lenkin jälkeen vauhdilla etuperin sisään. Ehkä sieltä kovalta alustalta saa myös vauhtia taas kerran tielle asti. Tosin se on temppu peruuttaen, kun ylimäärästä leveyttä ei oviaukosta löydy...

Sitten vielä yksi lapsen suusta. Tässä oli piirustelua, printtaamista ja häärintää. Eilen isänsä oli koeprinttejä ottanut ja yhden A4:n heittänyt lähes näkymätöntä printtausjälkeä roskiin. Käskin siivota askartelusta kertyneet leikkuujätteet pois ja sitten tyttö tulee epäuskon ilmein pöydän ääreen motkottaen: "Näin ison paperin mies heittää roskiin?!?" Menin vähin äänin tirskumaan sivummalle ja hetken päästä paperilla oli vahvoja viivoja ja niillä tekstiä. Mietin, mistä tyyli on voinut tarttua, kun en kai minä nyt noin puhu - enhän?! Että mies oikeen =).