Vasaralla päähän

En kyllä enää käännä, enkä hiero ton kuvan kanssa. Joskus tekis mieli vaihtaa päätä jonkuu kanssa. Kahvipannun kuvat piti ensin saada oikein päin, mutta sitten moska oli liian painavan näköstä yläkulmassa ja kynä jotenki hullusti. Nyt on kynä sopivasti päin, mutta kaikki muu pielessä. Miks mun piti jättää koko kynä siihen. Tulin ajoissa töistä ja tarkotus olis hoitaa 'pakollinen' liikunta pois, mutta mun on tehny mieli sipsiä-cocista, pullaa-kahvia tai mitä hyvänsä oikeen epäilyttävää jo monta tuntia. Niinpä sitten ajaessa mietin, että mitä löytäsin terveellistä nurkista ja muistin pähkinät. Meillä ei ole sitä vehjettä, jolla ne rikotaan - ilmeisesti pähkinänsärkijä, vai onko sillä joku muu nimi. Sitte muistin, että mun pienenä ollessa äiti haki talouspyyhkeen ja vasaran, jos piti jotain mausteita pienentää (en enää muista, mitä ne oli, kun enhän kardemumaa kai ole ikinä nähny kokonaisena...paitsi, että pakko oli tässä välissä käydä googlettaan...miks pippureita olis hakattu pieneksi....). No kumminkin mä hain samat välineet ja nyt on evästä. Tai oli ja vieläki tekee mieli sipsiä. Mitä mä nyt keksin?

Toi kynä sen takia, että sain sen eilen, mutta nähkäämme, miten mainokset pitää kätkeä kiiltokuvan alle ja koko juttu pitää niitata kunnon liimalla ja usealla kynsilakkakerroksella, että takuulla pysyy niin kauan kun vekotin wörkkii. Ei tää paha pakkomielle ole, että en tee kaikille kynille. Vaan niille, missä on upee fine kärki ja musta muste sekä muutenki säästämisen arvonen mekanismi ja ulkomuoto. Kynä ei nyt tyyliltään sopinu yhtään tohon muuten maanläheiseen kuvaan. Pilasin. Pilasin kaiken, mutta kärsikäämme yhdessä.

Mun terassille paistaa aurinko ja kun eilen en yleiseltä hytinältäni tarennu polkea kuntopyörää ulkona, niin ta-daa - mä nostin pyörän nro 2 terassille. Poljin lämpimässä auringossa ja nautiskelin. Hytinä, ketutus, väsy, hälläväliä ja sitä rataa vaivaa edelleen, että menen suosiolla terassille. Ritsakin viheltää ihan kuuluvasti, mutta antaa uikuttaa. Exäni sanoin: "Eletään nyt ja kuollaan myöhemmin." Mä muuten luin eilen Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -teosta puolväliin ja siitäki tuli jotenki masentunu olo. Ei oikeestaan aiheesta, eikä edes tapauskuvauksista, mutta miehen elämänkatsomuksesta tai asennoitumisesta tai jostain. Hän on ns. uskonnoton tai jotain. En edes uskalla sanoa varmaksi, kun tämän tyyppiset ihmiset pitävät hirvittävän merkittävänä, minkä asteinen ei uskominen on kyseessä ja minkä asteinen uskominen kullakin toisella on kyseessä. Onko nyt ateismia, teismia, tapauskovaisuutta vai kertakaikkiaan määrittämätöntä sekauskovaisuutta. Luulen vähän, että ollaan kaikki tietyissä asioissa melko samalla viivalla. Liekö tuon nyt niin väliä, mihin kukakin loppuviimein uskoo. Itse ajattelen, että oleminen ja teot ratkaisee paljon enemmän kuin mokomat määritelmät. Se asennejuttu ei liittynyt tähän uskontoasiaankaan, vaan jotenkin elämän määrittelyyn ja ymmärtämiseen jotenkin kolkosti. Minä ainakin pidän vaikka pelkän hauskuuden takia kaiken maailman uskomuksia mahdollisina elämän synnystä, kehityksestä, hiipumisesta ja kaikesta hauskasta, mitä tapahtuu häipymisen jälkeen. Olen pitänyt pelkkää omaa kivaa päässäni Utumiehen viimeisimmän kirjoituksen perusteella kuvittelemalla, mitä kaikkia mahdollisia seuraamuksia päätöksellään voi vielä ollakaan. Varsinkin lähtönsä jälkeen. Huumori on yksi juttu, mutta pidän myös kauniita ja tunteikkaita elämyksiä ja selityksiä tärkeinä, vaikkei ne kuulostakaan aina kovin järkeenkäyviltä. Ei sillä. Pidän fiksuna Enqvistin ajatusta, että ihmisen lähtö on vuosikausia kestävä prosessi ja totuuden nimissä allekirjoitan jo monta kohtaa kropassani, jotka antamiensa merkkien mukaan ovat alkaneet lähtölaskennan =). Silti haluan uskoa myös toiveikkaisiin juttuihin, joitten mukaan elimistö kykenee uudistumaan, jos näkee vähän vaivaa. Huvikseni voin uskoa vaikka ajatuksen parantavaan voimaan, ihmeparantumisiin, keinoniveliin, luovutuselimiin, elämän mielekkyyteen kärsimyksessä tai ihan mihin vaan. Luen kirjan loppuun masentumatta ja porskutan eteenpäin omalla tavallani. 

Nyt pitää porskuttaa sinne terassille tai kaikki hyvät aikeet valuu hiekkaan. Meni muuten pahin terä sipsihimolta jaaritellessa. Ehkä jotku aineet saavutti kylläsyyskeskuksen viimein.    

Toinen muotti

Välillä on kummallisia päiviä. Oikein mikään ei mene kaavan mukaan. Yöllä tuuli puuskittain ja heräilin muutamia kertoja. Ensin olin kuulevinani piippauksen ja kun ollaan annettu kissojenkin olla sisällä näin kylmällä, niin pitkäkarvalla oli yhdessä vaiheessa olevinaan paljonkin juttua. Petikaveri heittäytyi vielä vitsiniekaksi, kun käskin sen sammuttaa keskellä yötä lukuvalonsa. Heräsin totaalisesti ja tein pienen lenkin.

Jotenkin aamusta olin sitten epätahdissa, että nouseminen viivästyi. Päätin kuitenkin pestä hiukset ennen kuin herätän tytön kiireaamuun ja onneksi pesin.

Kaavasta puuttui se pitkäkarva rötköttämästä tytön sängyn vierestä. Sillä on tapana roikkua luutuna patterin päällä, että käpälät viistää petivaatteita ja tapittaa herkeämättä toisen pienen nukkumista. Että se voi ollakin mielenkiintosta. Herätyskuviot on tietysti odotettu extra siihen päälle. Kai se odottaa, että mokaan jossain sanakäänteessä tai kutituksessa ja saan lapsen heräämään ...seeseen ammuttuna karhuna vai perätikö se toiveikkaana odottaa, että sukeutuu iloinen ja harmoninen päivänsädeaamu. Ei tiedä, mutta seuraava kaavamuutos takasi, että herätys oli poikkeava. Tuli sähkökatkos.

Itkuksi meinasi ensin mennä, mutta aika pian sain innostuneen selviytymispuuhan vireille. Tähän aikaan vuodesta keskellä metsää on pimeetä kuuden jälkeen. En panostanut moneen valopisteeseen, kun aikaa oli niin vähän lähtöön ja pysyi sitten selviytymistehtävän mielenkiinto. Vessassa asetin kynttilän niin, että heijasti valon peileistä toisiin moninkertaistaen ja siellä lattialla puettiin. Huomasin olevani kiitollinen jonkunlaisesta järjestelmällisyydestäni ja vielä jotenkin toimivasta näkömuistista. Tuo möykky tuolla on ne sun punaset päällisukat ja omat sukkani löytyy tuolta pimeestä - kyllä, materiaalin tuntu sopii kuvaan. Kevyt kenttämeikki tuli laitettua melkein käsimyöden ja pakastemarjat evääksi arpomalla. Tuli naurettua ja hölmöiltyä aika paljon, eikä edes myöhästytty lähdöstä. Tosin töissä sitten totesin monessakin asiassa, että kyllä huomaa, miten on pimeessä tullu hutastua. Onneksi ei tarvii usein selvitä ilman valoa ja sähköä.

Päiväkeikka meni poikkeavalla kaavalla ja niin kävi kotiinlähtöajalle samoin kuin lapsen haullekin. Niin ja vaikka tulin kotiin aikasemmin, sähkökatkosaamun jälkeen, pellettipolttin oli käynnistynyt itse hienosti ja lämmitti! Sapluunat menee mun kohdalla kaikki uusiksi tänään.

Otin osaa Läskin myyntiin ja tein sitovan painotavotteen. Helppo päätös järkevän ja yhteishyödyllisen idean lisäksi, kun olin näköjään saanu hukkaamani kilot kertymään jo takasin. Ne voi yrittää hukata uusiksi ja muutama päälle. Aikaa ei ole montaa kuukautta, etten mitään mahdotonta tavotetta, mutta kuitenkin sellasen, mitä en ole kokenut ainakaan seitsemään vuoteen. Tarkottaa siis joitakin tuntuvia muutoksia totuttuun elämäntapaan.

Suunnittelin ottaa päiväunet, mutta tässä sitä vielä ollaan. Kun istun ihan hiljaa ja olen melko hämärässä huoneen nurkassa, niin tulee jänniä mielikuvia. Asun muka jonkun toisen naisen kanssa ja ollaan oltu vuosikaudet tätä samaa. Jos nyt menisin tuohon sohvalle päiväunille, se saattaisi kävellä viereiseen huoneeseen, mutta olisi automaattisesti sopivan äänekäs liikkeissään ja kuitenkin varoisi kolistelemasta. Melkein kuulen ne äänet, miten laittaa puuhellaan tulet ja keittää teevettä. Päivän lehti rapisee, kun selaa sitä pikkuhiljaa eteenpäin (joo, sen tapana on lukea lehteä aamusta lähtien pikkuhiljaa iltaan asti pätkissä). Laittaa radion auki. Se kuuntelee aina radiota, mitä mä en juuri avaa, mutta osaa pitää sen sopivan hiljasena. Se laittaa aina mullekin kupin valmiiksi ja melkein aina kampean itteni pöydän ääreen, vaikka olen muka unilla. Oikeastaan vaan lepään silmät kiinni ja nautin niistä äänistä. Siitä, että saadaan olla niin rauhassa kahdestaan. Teepöydässä naamatusten ei useinkaan olla hiljaa. Suut käy koko ajan, mutta keskustelu on aina suurista tunteistakin huolimatta huomaavaista ja hyväksyvää. Siitä on helppo taas lähteä omille tahoilleen jatkamaan, mitä nyt sitten sattuukin olemaan vaiheessa. Tunnelmassa ei ole pakkoa eikä kiirettä - ei vaatimuksia. Ihana rauha.

*****

Nykyisin välillä hirvittää, kun huomaa jähmettyneensä täysin ajatuksiinsa pitkäksi aikaa. Se voi tapahtua kesken sähköpostin kirjoittamisen tai luultavasti melkein missä vaan. Asian koomisuus on huvittanu mua nyt pitkin iltaa ja lähti kissan elämästä. Oltiin iltateellä ja katottiin, kun yks tapansa mukaan raapi vaihteeksi olohuoneen lasikaapin ovea. Se melkein lähtee suosiolla ulos, jos sen siitä hommasta huutaa ja ohjaa ovelle. Nyt ei reagoitu, niin se siirty kaappirivin päähän, jossa on pieni tila ennen huoneen kulmaa. Meni istumaan sinne kulmaan naama seinään päin niin, että vaan vähän selkää ja häntä näkyi huoneeseen. Istui siellä piiitkän aikaa kuin odottaisi, että joku tulee avaamaan seinän ja päästää ulos. Varsin hullun näköstä ja kirvotti taas kaikkien mielikuvituksen liikkeelle. Eihän sitä tiedä, vaikka siellä olisi minkälainen porttaali ties mihin. Toivottavasti itsekin onnistuu jähmettyessään olemaan edes vastaavan huvin kohteena joillekin, kun se muuten on yleensä vaan hämmentävää yhtäkkiä 'palata itseensä'.