31.1.2011

... sano mummu lumessa

Pöö! Säikähdittekö? Ai ei. No, ei mulla sitte muuta.

Tai voin mä kertoa, kun mulla on ollu tuolla keittiön tasolla sellanen sivusta avattava kakkuvuoka valmiustilassa useemman päivän. Siinä on jo leivinpaperi hienosti pyöreeksi leikattuna pohjalla ja kaikki. Kaapissa on kaikki tarvittava ja jopa IrishCreamia puteli siinä vieressä odottamassa, että siitä desi otetaan mausteeksi joukkoon. Siitä tulee juustokakku ja vähän niin ku merkkipäivän kunniaksi, vaikka se päivä meni jo. Tässä on nyt vaan joku henkinen este ja se on melkomoisen kokonen, että vähintään lattiasta kattoon. Olen pari kertaa jo ladannut jääkaappitavarat siihen viereen, mutta aina ne on vaan laitettava takas kaappiin. Olen muutamana iltana ottanut siivuun siitä likööristäkin, että nyt tai ei koskaan, mutta luovuttaa on pitänyt tyystin ilman taistelua. Koko homma jaksoi pari päivää huvittaa ja kerran tein kuivakakunkin, että samalla vauhdilla sitten tämä toinen perään - mutta ei. Nyt ei enää kukaan naljaile, eikä paljon huvita itseäkään. Vuoka pölyttyy, eikä pysty nytkään alkaan mitään sen suhteen. Merkillinen tapaus! Melkein sama kun sanonnaksi jäänyt tekemätön puupino. Tekemätön juustokakku. Kai mä vähin äänin pistän sen vuoan kaappiin vaan.

Toinenki juttu meinas jäädä tekemättömäksi, kun keksin opetella faviconin laiton sivustoilleni. Se piti olla tosi helppo juttu ja oikeesti onkin, mutta jotenki osasin senki kanssa sählätä yhden illan, eikä mitään valmista. Sitten yöllä tietysti välkky, mistä kiikasti ja seuraavana aamuna löysin validointisivunkin, että onnistuin, mutta jotkut selaimet panttaa tietoa vieläkin.

Olen sortunu miettiin sekä pikkasen tekemäänkin töitä töitä vapaa-aikana ja alkaa olla kyllästyny olo. Joku tauko tai katkos koko systeemiin olis paikallaan. Aivopesu kenties? Henkinen lobotomia? Mieliteko olis mennä johki tynnyriin, mitä ravistettais niin lujaa, että ulos tultua ei edes osais tehdä enää mitään samoin ku ennen. Joka ikinen palikka olis eri järjestyksessä, eikä edes näkis enää vanhalla tyylillä. Saattais suuntautua johonki mielekkääseen ja loppuis ikuinen saman jauhon siivilöinti. Ainut pelastus on ihmiset. Jos pitäs pelkkää soopaa vatkata kopissa itekseen, niin hulluksi tulisi. Näitä päiviä tulee, mutta onneksi menee ohi kans.

Annetaan hyvään kotiin pullojukkaa leipätyökseen jyrsivä katti. Kasviparka, tai se mitä siitä on jäljellä, tulee mukaan. Onko kaikessa nyt jotenkin paikallaan junnaava ohjelma päällä? Ai hiivatti, osa pyykistä on vielä ripustamatta; seki business jäi vaiheeseen.

Pari iltaa sitten oli taas näitä ilmiöitä; usvaa alamaissa ja värejä yläilmoissa.



   





Välissä sitten tuuli yön ja puoli päivää, että puiden lumipeite sai kyytiä. Olen mä kävellä rahjustanu muutaman kerran, mutta on se niin pientä, mitä mummut sukeltaa. Varsinki, kun oli sen tuulen jäljiltä vähä liikaa lunta reitillä. Siellä muuten sateli jo taas uutta tänään O.o  

23.1.2011

Kuin hidastetussa filmissä

Tää kuntoiluhirviö täällä alottelee taas ihan pohjilta. Kun maisemat on näin idyllisen kauniit, eikä liian kova pakkanenkaan, niin lähdin eilen todella pitkästä aikaa kokeileen pientä kävelylenkkiä. Auraamaton tie oli sitten melko ylivoimasta. Menin vähän yli sen, mitä oikeesti olisin jaksanu ja sitten vasta käännyin takasin. Hämärä tuli ja loppumatkasta synkän metsän hiljaisuudessa mun perässä käveli varmasti ainakin kolme talviunilta herännyttä karhua ja sitä rataa. Pysähdyin ja käännyin sivuttain aina välillä kuuntelemaan, eikä kuulunut niin hiiskaustakaan, mutta hetken päästä oli tehtävä sama uusiksi. Jalat oli taas vähintään irti lonkasta viimesen kilometrin ja helppoko niitä sitte oli raahata perässä. Ei mitenkään onnistunu vetää niin pitkää askelta, kun mennessä olin harpponu. Harkitsin jo heittäytymistä pitkäkseen ja kierimistä kotiin. Nyt jälkeenpäin ottaa aivoon, etten muistanu sukkakävelyä (terveisiä vaan tavan opettaneelle =) ). Mulla olis ollu tarpeeksi sukkia jalassa ja se on aivan mahtavaa juur tollasessa kuivassa pöperössä. Olis menny kevyesti loppumatka ja varpaankuvat vaan jääny jälkeen.

No tänään sitte jalat on nivustaipeista korkeintaan yhdellä säikeellä enää kiinni ja nekin ainoot särkee. Päätin kuitenkin, että vain uusinta auttaa. Sain vielä hyvää seuraa, niin lähdin rohkeemmin matkaan. Nyt kävikin sitten onni, kun suurin osa reitistä oli aurattu. Rauhassa mentiin ja muutaman kuvankin räpsäsin höpinän ohella. Laitan tähän nyt vaan yhden omasta pihasta. Latvaton omenapuu, jossa roikkuu keinu.




Niin ja mikä se dokumentti oli, kun tuli siitä valokuvaajasta toissapäivänä. Se on saatava kattoa uusiksi! Sally Mann, What remains 2005. Vahingossa avasin telkkarin ja ohjelma oli jo tullu jonku aikaa, mutta siihen jämähdin. Vielä jälkeenpäin mietin, että mikä järki lopulta tästä päivän unesta on ottaa vielä pitkällä valotusajalla tavallaan teennäisiä kuvia, kun ihmisen piti napittaa räpyttämättä kolmesta kuuteen minuuttia paikallaan. Sitten taas toisaalta ne värit ja sommitelmat sekä taiteilijan elämänasenne! Mikä siinä kaikessa muka voi olla järjettömämpää kuin missään muussakaan. Pysähtyneisyyden tunne meni melkein nahkan alle välillä ja siinä sitä vasta on meditaatiota. Tälle hölmölle menee vielä täydestä kauniit ihmiset ja maisemat. Kuolleiden tai alastomuuden kuvauksessa en näe mitään ihmeellistä, mutta julkaisun kanssa onkin sitten haasteellisempaa. Joidenkin näkemykset ja harrastukset näihin liittyen ei ole pelkkää rauhaa ja tasapainoa, että en itse ehkä pitäisi niin tärkeänä tuoda näitä suurelle yleisölle. Ehkä en myöskään haluaisi järkyttää, kun arvaa, että joillekin nämä eivät mene koskaan jakeluun. Osuipa kerrankin jotain, mistä jäi paljon ajateltavaa vielä moneksi kertaa. Jospa hitaalla yhteydellä lataan ohjelman ekan jakson netistä, kun se ainakin jäi näkemättä. 

Olen selannu isot pinot sisustuslehtiä läpi. Heitän sellaset kiertoon tai pois, mistä ei löytyny silmälle sopivia sovellettavia huvipuistolla. Alkaa olla kaikki muu selvillä, mutta märkätilojen systeemit on vielä päättämättä. Siinä mielessä kaikki on helppoa, että näkemykset menee yksiin. Jossain vaiheessa materiaalit tarvii löytyä myös konkreettisesti, mutta se on sen ajan juttu sitten. 

Mitäpä tässä muuta kuin koota taas ittensä työviikkoa varten läjälle. Vahvistu kynsi, tuuhene pörrö, pakene väsy yläluomesta. Kaikkoa jatkuva nälkä sekä vilu ja mitähän vielä. Kyllä näilläkin jo alkuun pääsee. Yksi täällä jo heiluu kuumeväristysten kourissa, että loitsutaan nyt vielä, että pysy tauti loitolla. Näillä mennään.  

    


19.1.2011

Lunta




Aamulla tämmönen




Päivällä valo näin


17.1.2011

Irtonaista tavaraa

Meillon tuolla ylätasanteella yks vessa tekeillä ja eilen piti mennä hätiin, kun katin pää näky pienestä raosta kahden eri tasolla olevan lattian välistä. Siellä se kynsi, että josko pääsis pois. Joka paikkaan se uteliaisuus pistää tunkeen. Lattialankkuja saa vielä nosteltua pois ja äkkiähän se oli kalasteltu, mutta lattian alla on puhallusvilla, eikä paljon viittis kertoa, miltä meidän huusholli näytti, kun se karkas vielä käsistä alakertaan. Eikä se mitään; siellä oli pitkäkarva ollu kaverina jo aikasemmin ja se oli sitte kiertäny yläkerrassa kaikki paikat siistimässä turkkiaan. Onneksi on imuri keksitty ja onneksi katit myös tykkää tulla imuroiduksi. Harjan tai luudan kanssa olis tullu itku.

Tänään sitte tulin kysyneeksi toisten syödessä, että kai siihen tuli jotain laitettua reijän eteen, ettei ne mene sinne uudestaan. Toinen meinas vastata, mutta ei heti saanu huvitukseltaan sanottua ja lopulta soperteli, että laitoin siihen hanurin eteen. Tietysti se huvitti, mutta ei hetikään niin paljo ku pienemmän lakoninen veistely haarukallisten välissä, että se on iskän varahanuri. Niin ku se nyt omansa olis yhtä hyvin voinu siihen tilottaa. Sillä 'varahanurilla' ei kyllä muuta järkevää virkaa ole tähän mennessä vielä ollutkaan, että sillekin tuli sitte naurettua samaan rahaan.

Noin muuten mua ei naurata paljonkaan. Menin töihin ja pakkohan mun oli myöntää, ettei vieläkään mikään viihdy sisällä. Puoli päivää notkuin ja yritin jotain epätoivosesti ajatella, mutta sitten tuotiin jo lähtöpassia käteen ja viitattiin ovellepäin. Parin päivän päästä uusi yritys. Onhan siinä tietysti vähän koomisuuttakin, että yrittää pettää itteään, mutta naama ja vattan viserrys juoruaa todellisesta asian tilasta. Systerikin naureskeli, että ai sulla on tätä samaa, mikä täälläkin on iskeny porukkaan vuorotellen ruokakunnittain. Mietin hajanaisesti koko päivän aina välillä, että onko niitten firmassa tosiaan kokonaisia perheitä, mutta äskettäin honasin, että tarkotti varmaan sitä porukkaa kun tykkää syödä samassa pöydässä. Mulla ihan oikeesti pätkii ajatus melkein yhtä paljon ku huimaa. Ei sillä, että siinä mitään uutta olis. Kuhan nyt vaan varmistelen, ettei kukaan ala kuvitteleen mitään.

Meille on tullu mettäkone aika lähelle. Se on aavemainen, kun yön pimeydessä jurnuttaa ja humisee. Kirkkaat valosilmät vaan pälyää puitten lomasta. Aika vauhtia se pui, kun pinoa on jo vaikka millä mitalla tien varressa. Melkein tulee hullu ajatus, että mitä ne miehet tulee siihen tienvarteen autoineen sekaantuun asiaan, kun otukselta hoituu homma niin puhtaasti. Tämä on vaan harvennus, että uutta sienimaastoa on tiedossa jollain aikavälillä.

On muuten snadit lumikinokset pihassa ja tän päivän saalis siihen päälle. Pari suojapäivää ja sit on vissiin uutta luvassa. Hengästyttävää. Ilman fordsonia oltas perin pulassa.

Siellä olis taas pöydässä seuraa. Joukkoon.

15.1.2011

Raato

Pikkasen paljo huono olo ollu viikon alusta lähtien ja kävihän se sitten julki, että jotain vatsatautia oli liikkeellä. Alkuviikon sai joteki töitä paiskittua, mutta keskiviikkona tuli jo kommenttia, etten näytä oikeen hyvinvoivalta. Sekin meni kunnialla, mutta ilta oli pakko pyhittää pelkkään lukemiseen, että sai keskitettyä huomion pois siitä olosta. Loppuviikko oliki sitte kitumusta ja nyt opettelen taas syömään uudestaan. Puurovaihe menossa, enkä oikeen pidä kyseisestä herkusta. Maustan ja teen vaikka mitä. Aamulla meni epähuomiossa paprikaa kanelin sijasta ja nyt illalla laitoin jo suosiolla molempia, kun ei ollu yhtään hullumpi sekotus muutaman muun jutun lisäksi.

Tavasin ensin Derren Brownin kirjan Miten mieltä hallitaan ja alkumetreillä mietin, miksi ihmeessä ostin moisen oikein omaksi. Tää liittyy nyt johonkin alitajuiseen kiinnostukseen kaikenlaista käytöstarkkailua kohtaan. Se on sellanen luonteenpiirre, joka on aina ollut liki riesaksi mukana, mutta en koskaan ole perehtynyt kunnolla tutkittuun puoleen tai opittaviin tekniikoihin. Tarkoittaa tietysti yhtä paljon itsensä tarkkailua kuin toistenkin, mutta näiltä osin ei kovin paljon löytynyt sellaista, mitä en olisi jo jostain lukenut. Kirja tosiaan pisti ärsyttämään heti aluksi heikon käännöksen ja oikoluvun takia sekä ehkä myös esitystyylin vuoksi. Sen nyt ei pitänyt yllättää, kun tiesi tyypin, mutta päätin katsoa jutun kokonaan. Seuraavaksi ärsytti toisten kirjojen pääkohtien esittäminen omin sanoin. Sattui kuitenkin, että olin juuri aikeissa lukea uudelleen Tony Buzanin Use your head ja tässä olikin yllättäen ne osat suomennettuna, joita olisin kerrannut muistisäännöistä. Vastaavaa kertausta tuli sitten hypnoosista, illuusioista, NLP:stä, kehonkielestä jne. Rinnalla kulkeva paasaus skeptisyydestä ja näennäistieteestä jälleen ärsytti, mutta täytyihän ihmisen saada esitellä mielipiteensä niin, ettei jäänyt mitään epäselvää. Täysin hörhötyksiin seonneille tietysti asiaakin, mutta tyyli oli sellainen, ettei yksikään hörhähtänyt ottaisi sitä auliisti vastaan. Itse taikatemput ei kiinnostaneet, mutta ne vähät, mitkä käytiin läpi, liittyivät käsittelyssä olevaan asiaan ja olihan niiden periaate hyvä tietää.

Yhden hörhötyskirjan luin myös, mutta se vasta oli niin huono käännökseltään, sisällöltään ja kaikella tavalla, etten paljon viitsi sen enempää nimeä kuin muutakaan siitä mainita. Nyt sitten lopettelen Dumaria. Käytiin hemmon keikalla muutama viikko sitten ja keskustelu kirjasta virisi siinä samalla. Sattui olemaan kirjastossa vapaana, joten se nyt mennään meillä yhteislukuna läpi; kun toinen laskee kädestään, niin toinen nappaa kiinni. Olen tänään tyhjentänyt sivujen välistä kokonaisen kessun tekoon purut ja saman verran tuhkaa. Kahvikupin pohjalla tehtyjä logo-aihioita ja syötävän jälkiä löytyy myös. Hajuelämys on melko mahtava ja visuaalinen puoli siihen lisättynä tarjoaa kapakkatunnelmaa luetun elävöittämiseksi. Kirjasta, aiheista ja kaikesta voisi sanoa paljonkin, mutta jotenkin tuo taikurin tarinointi ja tämä on pohjavireeltään yksi yhteen. Pohditaan Jumalaa ja kuolemaa rankoilla lähtökohdilla, päädytään jauhamaan heikosta itsetunnosta, pakonomaisesta tekemisestä ja ateistisesta ylemmyydestä (tämä viimeinen on nyt huonosti muotoiltu, mutta näkemyksensä vuoksiko vai pelkkää heikkouttaan poljetaan hyviä asioita lokaan toisia kunnioittamatta). Molemmissa oli paljon muutakin, mutta nämä jotenkin yhteistä.

Mietin muutenkin parhaillaan paljon tekemisen pohjalla olevaa virettä ja motiivia monissa asioissa. Molemmat kirjoittajatkin myöntävät haluavansa olla iloksi tavallisille ihmisille, mutta sitten jokin ihan muu onkin motiivina ja käynnissä pitäjänä, kun arki koittaa. On se raha/toimeentulo, maine ja kunnia sekä arveluttavat keinot niiden saavuttamiseksi. Ollaan ihmisten joukossa vastentahtoisesti. Molemmat nauttivat tekemisestä, kun sitä on tarpeeksi hiottu ja se lähtee tehdessä sujumaan. Sattumalta se nautinto näillä on ihmisten joukossa shown veto - ja tuntui olevan julkisuudesta johtuen monesti vapaallakin. Tulee outo olo, että sama kaava taitaa päteä keneen tahansa. Vähintään rahan vuoksi mennään usein vastentahtoisesti ihmisten joukkoon ja välillä arveluttavilla konstein myös pidetään itsensä liikkeessä. Jonkunlainen kulissi ainakin yritetään pitää pystyssä, jos ei varsinaista showta tule vedettyä. Tarvitaan edes hetkittäin inspiroitunut fiilis, hyväksyvä asenne ja energiaa edetä, että jotain saadaan tehdyksi. Vaan se juuri mietityttää, että millä käyttövoimalla ja millä asenteella. Niin ja silmille tuli molemmissa kirjoissa, että heiltä muka odotetaan tiettyä määrää tylyyttä ja juuri sitä ylemmyyttä esityksissään. Tylytystä vähän siellä ja täällä. Väittäisin, että tylyttäjä sahaa aina omaa oksaansa - tosin tylsällä terällä, että se vähän kestää =).

Onneksi elämä ei ole pelkkää raadollisuutta, vaikka sitä nyt taas on tullut monesta tuutista. Taidan mennä peiton alle meditoimaan ja luen jotain kohottavampaa. 
 

7.1.2011

Jänis kainalossa

Risa viikko sitten jo porskutettu uutta töissä ja eipä hullummin. Väliviikot on siitä kiitollisia, että suurin osa ihmisistä on edelleen lomilla tai lomatunnelmissa ainakin, että on saanut melko rauhassa purkaa viime vuodelta jäänyttä kinosta. Vähän kyllä kiukutti, kun vasta tänään löysin silloin laatimani tekemättömien töiden listan, eikä siitä voinut vetää kuin kaksi asiaa vasta yli. Mihinhän tämä viikko on sitten oikein huvennut, mutta muistilla ei tosiaankaan näytä olevan enää paljon virkaa. Tärkeintä, että on paljon aikaansaaneen olo ja tunne, että on voinut olla hyödyksi. Ei kai kaikkea edes voi saadakaan tehdyksi. Heittovimma ja uudistusmieli on niin mahdoton, että oksat pois ja pala latvuksesta. On rojua lähtenyt joka käänteessä ja tiedostot huvenneet varmaan kohta puoleen. Taulukoista häipyy turhia rivejä ja kaikki on kohta kaavojen takana niin tarkkaan, että asian purkaminen kunnon unohduksen jälkeen tulee olemaan mielenkiintoinen projekti. Paperittomuus on nyt niin in, että maltanko ryhtyä enää perinteistä päiväkirjaakaan pitämään. Viikko on ollut hyvin hiljasta sillä rintamalla, vaikka yksi kirjanen odottaa kärsivällisesti pöydällä korkkausta.

Ilkikurisuus on myös niin nahoissa, että en saa oikein mitään asioita otettua vakavasti. Töissä on onneksi yllytyshullu kaveri/kavereita, että siellä on saanut vapaasti toteuttaa itseään ja samoin kotona. Onkohan sekoominen edessä? Pienet asiat saa yhtäkkiä järisyttäviä mittasuhteita ja vääristyy aivan hakoteille. Eilen melkein nukahtaessa tuli mieleen se viulukotelo, mistä leffoissa kaivetaan salamurhaa varten kiikarikiväärin rippuset. Hetken päästä mietin flyygelistiä, joka napsauttaa flygelikotelon auki ja hyppää viritetyn panssarivaunun pienoismallin kyytiin ja ryhtyy tähtäileen. Urkuri, urkuristi...urkukotelo. Kai tämäkin tuli yhteisiin Mentalistin kattomisesta ja Dilbertin keilapallolaukusta. Ei tee sekään hyvää, että sekottaa Dogberttiä ja Koirakuiskaajaa.

Nyt tulee sitten taas vaihteeksi lunta urakalla. Aamulla tiet oli jotenkin erityisen otollisia kaiken maailman liirroille. Pari kertaa kynnin melkein ojia myöten, enkä oikein tiedä, mikä moisen sai aikaan. Otin kaiken irti kelistä vielä kotiin tullessakin, mutta pöperöä oli kertynyt jo sen verran, että nyt pitäis jo olla kolan kanssa kipittämässä kovaa vauhtia edestakasin.

Mun amaryllis on kohta täydessä kukassa. Ei se lopulta paljon joulusta myöhästyny. Toinen sipuli ei puhu mitään ja sillä se saakin nököttää lattialla 'aulan' nurkassa. Ei meillä tässä 'kartanossa' oikeesti mitään aulaa ole, mutta onhan se hieno ilmaus epämääräsestä vyöhykkeestä ulko-oven ja jonkun muun välimaastossa. Pikku hitusen olen harkinnut muutaman keskeneräisen remonttikohteen fiksauksen jatkamista, mutta todella niin hiukan, ettei sen tarvitse johtaa mihinkään konkreettiseen vielä aikoihin. Huvipuistolla tuli eilen loputkin ikkunat paikalleen. Jossain tapahtuu.

Meinasin tässä vaiheessa jotenkin laittaa otsikkoa virnemielialasta ja tuli vaan mieleen, että jänis kainalossa. Se särähti jotenkin ja piti oikeen googlettaa, että mikä hitsi sen sitten piti olla. Voi itkun marjat; taas olen nauranu ihan typerälle jutulle vedet silmissä. Olkoonkin vaan jänis =).

Niin, sinne lumitöihin. Humps.