Irtonaista tavaraa

Meillon tuolla ylätasanteella yks vessa tekeillä ja eilen piti mennä hätiin, kun katin pää näky pienestä raosta kahden eri tasolla olevan lattian välistä. Siellä se kynsi, että josko pääsis pois. Joka paikkaan se uteliaisuus pistää tunkeen. Lattialankkuja saa vielä nosteltua pois ja äkkiähän se oli kalasteltu, mutta lattian alla on puhallusvilla, eikä paljon viittis kertoa, miltä meidän huusholli näytti, kun se karkas vielä käsistä alakertaan. Eikä se mitään; siellä oli pitkäkarva ollu kaverina jo aikasemmin ja se oli sitte kiertäny yläkerrassa kaikki paikat siistimässä turkkiaan. Onneksi on imuri keksitty ja onneksi katit myös tykkää tulla imuroiduksi. Harjan tai luudan kanssa olis tullu itku.

Tänään sitte tulin kysyneeksi toisten syödessä, että kai siihen tuli jotain laitettua reijän eteen, ettei ne mene sinne uudestaan. Toinen meinas vastata, mutta ei heti saanu huvitukseltaan sanottua ja lopulta soperteli, että laitoin siihen hanurin eteen. Tietysti se huvitti, mutta ei hetikään niin paljo ku pienemmän lakoninen veistely haarukallisten välissä, että se on iskän varahanuri. Niin ku se nyt omansa olis yhtä hyvin voinu siihen tilottaa. Sillä 'varahanurilla' ei kyllä muuta järkevää virkaa ole tähän mennessä vielä ollutkaan, että sillekin tuli sitte naurettua samaan rahaan.

Noin muuten mua ei naurata paljonkaan. Menin töihin ja pakkohan mun oli myöntää, ettei vieläkään mikään viihdy sisällä. Puoli päivää notkuin ja yritin jotain epätoivosesti ajatella, mutta sitten tuotiin jo lähtöpassia käteen ja viitattiin ovellepäin. Parin päivän päästä uusi yritys. Onhan siinä tietysti vähän koomisuuttakin, että yrittää pettää itteään, mutta naama ja vattan viserrys juoruaa todellisesta asian tilasta. Systerikin naureskeli, että ai sulla on tätä samaa, mikä täälläkin on iskeny porukkaan vuorotellen ruokakunnittain. Mietin hajanaisesti koko päivän aina välillä, että onko niitten firmassa tosiaan kokonaisia perheitä, mutta äskettäin honasin, että tarkotti varmaan sitä porukkaa kun tykkää syödä samassa pöydässä. Mulla ihan oikeesti pätkii ajatus melkein yhtä paljon ku huimaa. Ei sillä, että siinä mitään uutta olis. Kuhan nyt vaan varmistelen, ettei kukaan ala kuvitteleen mitään.

Meille on tullu mettäkone aika lähelle. Se on aavemainen, kun yön pimeydessä jurnuttaa ja humisee. Kirkkaat valosilmät vaan pälyää puitten lomasta. Aika vauhtia se pui, kun pinoa on jo vaikka millä mitalla tien varressa. Melkein tulee hullu ajatus, että mitä ne miehet tulee siihen tienvarteen autoineen sekaantuun asiaan, kun otukselta hoituu homma niin puhtaasti. Tämä on vaan harvennus, että uutta sienimaastoa on tiedossa jollain aikavälillä.

On muuten snadit lumikinokset pihassa ja tän päivän saalis siihen päälle. Pari suojapäivää ja sit on vissiin uutta luvassa. Hengästyttävää. Ilman fordsonia oltas perin pulassa.

Siellä olis taas pöydässä seuraa. Joukkoon.

Tapansa kullakin

Kammotus, miten välillä jää luuppiin pyörimään. Lueskelen hienoja kirjotuksia blogeista ja mietin, mitä itselläni muka on annettavaa. Oma jaarittelu kyllästyttää ja luultavasti olen jo kaiken sanottavani sanonut moneen kertaan. Identiteettikriisi velloo kaikessa suhteessa ja nyt en yhtäkkiä osaa kirjottaa jonkun toisen pohtimasta aiheesta mitään, jos en viittaa, mistä idea lähti. Mietin pitäisikö laittaa lukemansa blogit näkyviin tässä vaiheessa, kun vasta alottelen koko tän puolen maailmassa ja miten toisaalta lukijoitten huomioon ottaminen. Välillä tuntuu, että vyyhti on takussa hupun puolella melko perusteellisesti. Yritän jättää selvittelyn myöhemmäksi ja unohtaa koko painajaisen. Jatkan entiseen malliin.

Pihasta polkastessa aamulla mietin sitä vanhaa tapaa, että vilkuttaa talon puoleisella vilkulla kunnes katoaa mäen alle. Teen sen aina, vaikka luulenkin, ettei sitä tänä päivänä kukaan ole näkemässä. Tämä kuuluu ylipäätään lähtöseremonioiden erilaisuuteen. Meidän suvussa on pidetty lähtöpuhetta, kättelyä ja kiehnäämistä sekä takuuvarmasti vilkutettu niin kauan kuin vähänkin näkyy ja parhaassa tapauksessa molemmilla käsillä. Ihan kuin olisi todella vaikea luopua ja mahdollisuus, ettei koskaan enää nähdä. Välimatkat oli tietysti pitkät ja nähtiin harvakseltaan. Ekassa avioliitossakin totuin vastaaviin ja pieniin ritarillisuuseleisiin, joista tämä vilkun käyttökin on jäänyt perinnöksi. Onhan sitä mukava vilkuttaa, kun tietää, että joku on saattamassa katseella. Tällä alueella, johon sitten muutimme maalle, on selvästi tapana vain lähteä taakse katsomatta. Lähtemään ei välttämättä päästetä helpolla, mutta sitten kun se viimein tapahtuu, ei perään katsota, eikä autosta myöskään lähtevä vilkuttele. Toimin tietysti omalla tavallani ja ajan myötä alkaa olla vastakaikuakin. Olin aivan otettu pöydälle jätetystä viestistä tänään, kun tulin töistä. Harvinaisesta herkusta osaa nauttia!

Jotain vaihtelua olen kaivannut koko päivän. Tietyllä tavalla onkin poikkeava viikko edessä, mutta ajattelin keksiä lisukkeita, ettei vaikutus vaan jäisi vähäiseksi. Vaihdan ehkä järjestystä, leikkaan uuden mallin tytön hiuksiin ja voitaisi tehdä muutamia asioita uusilla tavoilla. En ole vieläkään hankkinut itselleni sitä nukkekotia, jota selvännäkijä jo aikoinaan suositteli. Kysyin ihmeissäni, mitä varten, kun en ollut mitään itsestäni kertonut. Perusteli, ettei tarvisi niin kookkailla muutoksilla hakea niitä uusia linjoja. Mistä mahtoi nähdä lukemattomat muuttoni, remonttini ja kuukausittain vaihtuvat huonekalut ja niiden järjestysten vaihdot. Muutto on onneksi jäänyt maalle tulon jälkeen, mutta mööpelit jatkaa entistä rataa. Ei se nukkekotiajatuskaan täysin mahdoton ole, mutta kaikki kaatuu siihen, että haluaisin sen sisustaa varmaan omatekoisella ja kriittisyys romuttaisi monet hankkeet alkuunsa. Ei vetele, jos mittasuhteet mättää tai tekele ei tule tarpeeksi aidon näköinen.

Tänään viimein tuli tilaamani Michio Kakun kirja Parallel Worlds. Halusin oman kappaleen, kun yleensä alleviivailen ja ripeltelen merkintöjä. Sääli, kun ilta meni näin pitkään, etten jaksa enää alottaa lukemista.

Tästä vesikelistä voisi vielä mainita, että kattolumia löytyy yllättävistä paikoista. Yhden latorakennuksen katto oli poikkeukselliseen kuormaansa kyhännyt sellaisen vauhdin, että leveä tie oli lähes tukossa. Puskin läpi, kun epähuomiossa läjään törmäsin. Onneksi satuin olemaan sillä reunalla, johon pahin ei enää ulottunut. Pidättelin pitkään henkeä, kun olin saanut auton 'talliin' ja tytär pihisi yhdessä pitkässä lumitunnelissaan. Meinasi, että siellä on enää niin vähän tilaa mennä. Houkuttelin läpi päästyään tulemaan penkkojen kautta pois ja sävyisästi selittelin, että ei sitten enää mennä siihen tunneliin. Nyt enää puuttuu, että autoliiterin katolta lumi kuitenkin tulee alas, vaikka se ei yleensä ikinä sitä tee. Se tapahtuu tasan silloin, kun on kiire lähteä. Löinkin hetken arpaa, että kannattaako koko bilikkaa viedä sisälle. Oli vaan pitkän puskemisen ja vääntämisen takana, että sain rohjon ensin irti upottavasta pihasta ja ylimääräsen lenkin jälkeen vauhdilla etuperin sisään. Ehkä sieltä kovalta alustalta saa myös vauhtia taas kerran tielle asti. Tosin se on temppu peruuttaen, kun ylimäärästä leveyttä ei oviaukosta löydy...

Sitten vielä yksi lapsen suusta. Tässä oli piirustelua, printtaamista ja häärintää. Eilen isänsä oli koeprinttejä ottanut ja yhden A4:n heittänyt lähes näkymätöntä printtausjälkeä roskiin. Käskin siivota askartelusta kertyneet leikkuujätteet pois ja sitten tyttö tulee epäuskon ilmein pöydän ääreen motkottaen: "Näin ison paperin mies heittää roskiin?!?" Menin vähin äänin tirskumaan sivummalle ja hetken päästä paperilla oli vahvoja viivoja ja niillä tekstiä. Mietin, mistä tyyli on voinut tarttua, kun en kai minä nyt noin puhu - enhän?! Että mies oikeen =).

Missä olis, mitä tekis

Muutaman päivän sisällä on tullut juteltua pidempään kahden eläkeikäisen miehen kanssa ja jälkeenpäin huomasin, että juttu käsitteli pääpiirteissään molemmilla omakotiasumisesta siirtymistä helpompaan asumismuotoon. Kas kummaa niin, kun samaa olen omalla kohdallani miettinyt välillä hyvinkin intensiivisesti ja tulen vielä monesti miettimään. Molemmat miehet ovat ikänsä olleet terveyden perikuvia ja hyvin aikaansaavia, mutta osaavat nyt arvostaa elämisen helppoutta. Ei muistella kaiholla omenapuita, joiden sadon joskus joutui ahtamaan maahan kaivettuun kuoppaan, kun kukaan ei niitä huolinut; naapureilla kaikilla oli samat määrät. Eikä kaivata öljylämmityksen valvomista pitkin talvea. Mainitsivat kumpikin, että tuleehan pihatöistä hyötyliikuntaa, mutta eivät yhtään pane pahakseen, jos liikunnan voi suunnata tulevassa vaihteleviin kohteisiin.


Johduin havahtumaan, että yllättävän paljon on eläkeläisiä ystäväpiirissä. Mitähän se kertoo itsestäni ja mistä mahtaa johtua. Ainakin arvostan iän tuomaa kokemusta ja tietynlaista jämäkkyyttä, mitä asenteiden ja olemisen vakiintuminen saa aikaan. Huumorintaju on myös jokaisella tallella. Kai olen itse myös saanut jonkunlaista hyväksyntää ja arvostusta iäkkäämpien suunnasta. Kaikissa on jotenkin tallella nuoruuden innolla tekeminen, eikä yksikään ole ripustautuvaa sorttia. Elävät itse oman elämänsä.


Toisaalta olen sitten lukenut nuorten ihmisten kirjoituksia. Sellaisten, jotka eivät vielä ole sitoutuneet edes omakotiasumiseen ja seilaavat mielin määrin ulkomaita myöten. Näissäkin kiinnostaa eniten sellaiset, jotka yrittävät ja saavat aikaan. Perusasiat ja asenteet ovat kunnossa.


Arvostan luultavasti kautta linjan ahkeruutta ja vastuullista asennetta. Vanhemmalla sukupolvella ne ovat paremmin kohdillaan jo lähtökohtien vuoksi. Heille nämä on jo kasvatuksen ja olosuhteiden pakottamana rutiineita.


Takas puhekielelle. Tätäki olen vatkannu mielessäni, että pitäskö kirjottaa kirjakieltä vai puhekieltä ja jos puhekieltä, niin eihän se kuitenkaan ole yks yhteen, vaan kuulostaa sekasikiöltä. No sitä se on nyt ollut ja saa olla. Tää bloggeri ei toiminu, kun alottelin tän päivästä, että siirryin sitte Wordiin ja sehän näyttää virheet. Jos näkyy virheitä, ne täytyy saada keinolla millä hyvänsä korjattua. Kärsimys. Minkäs pakkomielteille voi?


Kävin tekeen vähän lumitöitä auringossa töitten päälle ja väänsin semmosia kohteita, jotka haluan päälinjojen auraajan systeemistä poiketen myös puhtaiksi. Kohteita olis ollu paljon enemmänkin, mutta kunto loppu heti tunnin kuluttua totaalisti. Kotimatkalla bongasin tänään muutamia mökkipihoja, joita viime vuonna asutettiin ympäri vuoden, mutta nyt on jotain tapahtunut, kun lumi on vallannut täysin. Tulee mieleen, että nekin on siirtyneet vähemmän vaativaan asumismuotoon. Yhden ihan varmasti asutun talon pihakin oli lohduton ja toinen autokin hautautunut aivan oven eteen kinokseen. Siinä oli joku aamulla parkissa tien puolella, että käymässä oli, mutta kaikki oli rempallaan vielä iltapäivällä. Joihinkin mökeille ei kerta kaikkiaan pääse ilman vaativaa traktorityötä, kun penkat on miestä kainaloihin liittymän kohdalla. Mitenhän yksinäiset vanhukset pärjäilee vanhoissa taloissaan?


Mulla on rauhailta; vain hiljaisuus ja kellon tikitys. Ihanaa. Kissatkin älyää maata raatoina sängyillä. Nyt olis hienoa lukea, mutta ei ole mitään mielenkiintosta uutta luettavaa. Tietysti joku kerrattavakin menis. Toisaalta sais myös rauhassa olla koneella. Vaihdoin huvikseen saksalaisen langattoman näppiksen pois ja otin tavallisen pienemmän tilalle. En ole juuri erikoispainikkeita tarvinnu, eikä johto näy, kun näppistä ei tarvii siirrellä. Oikeestaan mukavampaa, että erikoismerkit näkyy omilla paikoillaan ja tekstit on tutulla tavalla englanniksi. Jospa tekisin yhden hyödyllisen jutun – näkisin vaivan ja valittaisin väärin tulleista printterin väreistä ja vaatisin uudet tilalle.

Taas yksi ihan turha sepustus, mutta tämmöstä tää elämä välillä on. Katoin pitkästä aikaa telkkaria.... ja siitä printtivärijutusta saatan mainita vielä. Koko hommassa oli alun pitäen 'outo maku'.

köpö köpö

Tähtösiä syntyi sitten useampiakin ja ripottelin niitä maailmalle sopivissa kohdin. Alkuperäisistä säästin parit ihan vaan originellin otteen vuoksi. Traditio voi jatkua, jos siltä tuntuu tulevina vuosina. Ainakin käyttötarkoituksia tuli keksittyä lukemattomia.

Jotain kummallista huonoa oloa ollut väsyn ja ruokahaluttomuuden merkeissä. Olen aina tosi vaatimaton diagnoosieni suhteen, joten kyse on mahdollisesta kuolemasta lähimmän puolen vuoden sisään tai jotain vastaavaa. Jätin kahvin ja viimeisetkin pahejuomat katkolle tyystin. Olo on tietysti tullut entistä karmeemmaksi vierotusoireiden muodossa, mutta katellaan nyt rauhassa, kun aikaa on.

Tänä aamuna piti lähteä ajoissa kuten eilenkin, että herätys samoihin aikoihin 6 pintaan. Kävin kurkkimassa ikkunoista ja totesin, että lunta tulee myrskytyyliin kattoa humautellen vaakasuoraan aika lujaa ja illalla puhtaaksi aurattu piha on kantenaan lunta. Päätä särkee ja muutenkin pahoinvointi, jos mahdollista, vieläkin ilkeempänä kuin aikasemmin kimpussa. Kömmin takasin vällyihin ja totesin, että myöhemmin. Heräsin edelleen huonovointisena puol ysi. Joopa joo. Nyt ei ole työmenoja, mutta laitoin kuitenkin tekstaria, että tuli aamusen kokemuksen myötä uudelleenkalibrointi. Paikallinen aura hoiti varsinaisen tien auki ja kotiauraaja pihan. Sadekin laantui ja teen juonti helpotti sen verran, että mökki ojennukseen ja menoks.

Rannikon tuntumassa alkoi jo hirvittää, että tuleeko musta joulu heille, kun vettä sato ja tiet jo uhkaavasti mustui. Toivottavasti uusi lumipyry hoitaa idyllisen joulun. Muuten oli mukava käydä ja todeta, että kaikki idyllisen kauniisti ja hyvin. Luntahan oli tuntuvasti muuten, ettei aurat kerinneet kaikkia paikkoja oikein kuljettaviksi edes hoitaa, että kyllä sitä teiden oheen luulisi jäävän. Hankin asialliset talvikengät ritsojen tilalle, jei.

Kotona postikorttimaisemissa laatikoiden tekoa ja karjalanpaistilihat tuoksuu uunissa. Pienen ihmisen tekemäksi suuri lumiukko nousi pihaan seisoskelemaan. Kynttilöitä ja muutakin valoa pimeään - tunnelma on kohdillaan. Muutama kulkeminen ja muistaminen vielä, mutta lähestulkoon omassa rauhassa oloa alkaa olla. Mahtavaa.

Sain mielenkiintosen leikkikalun ja sitä nyt testailemaan. Muuten olo on jollain tavalla köpöttelyä. Lonkka, puolikuntonen olo ja pienissä erissä tehdyt hyökkäykset asiaan kuin asiaan. Köpöttelyä. Joulu tulee köpötellen.