Nyt jos koskaan on fiilis, että monissa asioissa on meneillään tekohengityksen aika. On se jollain tavalla tukemista, mutta ennen muuta jotenkin keinotekoista ja vastuuttomuuden sallimista. Ei ihan sitä hengittelyä niin ku sen pitäs olla, vaan sellasta, että koitetaan nyt vielä tätäkin.
Olen pitänyt korjausrakentamista ihan fiksuna asiana, mutta sitten kun ajatuksen vie ilman harkintaa ja vastuuta laajemmaksi ajatteluksi, niin se on esim. korjauspetausta ja siinä ei sitten enää tunnu olevan mitään mieltä. Ihan vitsinä oli taannoin vessapaperirullan kääntäminen keskusteluissa, mutta sekin on yhenlaista korjausasentamista. Ihmisiltä ei nykyään osu edes roskat roskikseen ja sitten on korjaussäätäjät pihtikeppeineen armeijan tavoin marssimassa 'vähän sinnepäin' -tyyppien perässä. Ei laiteta kunnon ruokaa ja einesrasiaa pursuu kaatopaikat väärällään, puhumattakaan elimistön lieveilmiöistä. Tarvitaan monen alan korjaussäätäjää antamaan tekohengitystä.
Kun joku asia on aikansa elänyttä, sitä vaan katellaan ja tekohengitetään, vaikka paljon viisaampaa olisi palata perusasioihin; lähemmäksi ihmistä, luontoa ja yksinkertasuutta sekä kaivaa se vastuu esiin.
Monilla aloilla paikkaus on jo lopetettu, mutta sehän ei oikein toimi, jos korjaustarve on vielä olemassa. Ei ole mikään ratkasu heittää kiihtyvällä tahdilla menemään ja hankkia uutta entistä keskeneräsempää tilalle. Loppuu tila, materiaali ja lopulta jopa se hengitysilma.
Vastuun puuttuessa ei paljon jää mieltä korjailla. Se on loputon suo.
Tarvii vähän katella ympärilleen, luopua aikansa eläneestä ja keskittyä sellasen vaalimiseen, jossa vielä on perus- ja vastuuasiat kohdillaan.