Kiukku selvittää

Nautiskelen kiukkuamisesta. Se varmasti puhdistaa. Mitä pienempi ja älyttömämpi juttu, sen parempi pläjäys. Kiroileva siili on puhelimen taustakuvana ja Facebookissa Ahmed Ahne. Kun oikein tyhmän asian takia hetken kiukkuaa, niin ei parempaa naurua enää voi kehitellä lopuiksi. Sähköpostiin vaihdoin niin raivostuttavan teeman väreineen, että väkisin vetää hampaita irveen aina, kun sen avaa. Sain viikonloppuna visuaalisen muistutuksen hiusten tupeerauksesta ja nyt olen semmostaki tehny oikeen piruuksissani. Silmiin tekis mieli vetää kunnon kissanviirua. Koko ajan on nälkä, mutta mitään ei tee mieli. Johonki tekis mieli ryhtyä, mutta mikään ei kiinnosta. Mitä tahansa sitten yrittääkin, se menee ainaki joltain osin pieleen. Toisin sanoen syitä ainaki löytyy, mistä kiukutella. Töissä ja kotona on huvittunutta seuraa. Pihalle varmaan pitäs mennä, mutta siellä vasta kiukku iski järjettömän hyytävän tuulen kanssa. Katit meni sinne epähuomiossa, mutta ne sitten vasta raivostuttavia olikin, kun tulivat sisälle purkaan tuiverrukset turkistaan. Se oli yhtä rienausta niitten meno jonku aikaa.
Ensin viluttaa ja sitten on samaa t:n viivan kanssa. Mikähän on kolmas aste?

Kaikkein älyttömintä on se, että kertaan tosissani henkisiä totuuksia ja tajuan melko kirkkaasti kaikenlaista elämisestä ja olemisesta. En ole kovin vakavissani siis vihanen tai kiukustunu. Leikin ja testailen. Tunnetila riepottelee eri tilanteita tehokkaasti. Jauhan mielessäni jonkin toimimattoman ajatuskuvion tuhannen pirun päreiksi ja nauran, miten huvittavia vaihtoehtoja siitä syntyy. Jotkut on yllättävää kyllä jopa käyttökelposia, kun antaa niitten vähän lähteä muotoutumaan uusiksi. Sähäkät värit, eleet ja vaikka tupeerauksetkin nyt vaan toimii jostain syystä. Ääritiloja ei tietenkään voi väläytellä ihan jokaiselle, mutta suurin osa lähtee helpostikin mukaan. Turhantärkeys ja tosikkomaisuus ei nyt vetele pätkän vertaa. Melkein pitää sännätä vaikka vessaan heittään räkänaurut. Moni juttu nimittäin näyttää just siltä, ku sen aamutossuun juuttuneen siilin hommat. Kuka käski sinne tunkea! Sisäistä kiukkua kanavoidaan vaikka miksikä selityksiksi tai tärkeilyksi, mutta voi voi, miten paljon rakentavampaa olis vähä kirota aluiksi. Sitte vois lopulta nauraa hölmöydelleen. Ei tartte kaiken olla niin tasasta ja vakavaa - eikä varsinkaan ikävää.

Mitähän ny söis? Kai se on vaan juotava vettä. Keksin, että se vilu saatto olla nestevajetta. Sittenmiten olen lipittäny vettä ja taas vettä. Vilu lähti, mutta mutta...sukista tulee kokoharmaat, vesi jääty tynnyriin ja opin käyttään pienempää kuukuppia jo joku aika sitte, mutta laku on silti paras hiirensyötti - sanotaan, mitä sanotaan.    

Vilun saattamaa

Varsinaista paleluviikkoa on pitäny. Ulkona on tarennu, eikä mitään tautiakaan ole ilmeisesti tulossa, mutta sisällä olen palellu eläimellisesti ja pitäny välillä jopa toppatakkia päällä =). Olen saanu Trager- ja Shiatsu-hoitoa ja taas palellu entistä villimmin. Mikähän musta vielä kehkeytyy? Piti arvata, että täysikuu on ollut tuloillaan, kun nukkumisetkin on olleet sitä sun tätä. Puolivälissä viikkoa vähän liukastelin ja kipuilin ennestäänkin hyvässä jamassa olevan lonkkani kanssa, mutta onneksi siitä ei kehkeytynyt mitään uutta kivaa. Ehkä se oli vaan napautus, että kokonaisuudessaan pyörä pitää seisauttaa hetkeksi. Nyt jo kuupassa alkaa asiat saada taas jonkin verran suhteellisemman muodon ja järjestyksen. Tuppasivat turpoamaan ja kasaantumaan siihen etualalle niin, ettei mitään nähnyt möykyn yli.

Todellisuudessa möykky on vaan suurentunut tässä välillä, mutta aikeissa on liottaa sitä sallimuksen valossa. Uskon, että kaikki vähänkin turha tippuu ja karisee siitä ilman toimenpiteitä. Niin sanotusti aika hoitaa ja ainakin hioo pahimmat särmät. Lopuille pitää sitten tarjoilla huumoria ja tehosekotinta. Kyllä se tästä.

Tärkeimmät ihmiset on antaneet hyödyllistä ajateltavaa ja yhdessä on todettu, että melkoisia käännekohtia tämä vuosi on saanut aikaan. Omalla kohdalla on tapahtumista huolimatta tunne, että tässä odotellaan jotain vieläkin isompaa ilmeneväksi. Kaikki on nyt jo kumman kirkasta, mutta vielä parempi tästä tulee.

Lumi tuli, mutta näinköhän se on jäädäkseen. Kunnon usvaisia ja hämäriä kelejä ollut, ettei luontoa ole tehnyt mieli edes kuvata. Jonkun näppäsin eilen ihan vaan vauhdissa auton ikkunan läpi, mutta tässäkin törröttää nuo aurauskepit.

Keskittyminen on vähän hakusessa ollut omana aikana viime viikkoina, kun suurimman osan päivästä on oltava liiankin tarkkana. Niinpä aloin pitkästä aikaa kutomaan sukkia, että voin tehdä jotain jatkumoa paikallani, mutta mikään pakko ei ole keskittyä sadalla. Ehkä vähitellen voi sitten siirtyä luovempaan ja pienisyisempään, jos siltä tuntuu. Lukeminen on kaatunut silkkaan unisuuteen. En taida olla parhaimmillani tänä pimeänä aikana, mutta jotenkin tämäkin on mentävä läpi. Sytytän parit kynttilät ja kilkuttelen hetken puikkoja.

Terveellistä tyhjyysaikaa

Isänpäivää nyt sit vaan! Aika synkkää viikkoa, eikä paista kyllä vieläkään. Nyt on ehkä parasta hiiriaikaa, mutta meillä saaliit on aika vähäisiä. Ne rapistelee vaan turvallisesti nurkissa ja just huomasin aamiaispöydässä, että tutut hampaanjäljet oli yhden tupperin kannen kulmissa. Noiduin siinä, että on tainnut jäädä käsitiskeissä jotain hajua ja juuri parhaan tietysti valikoi. Toinen vaan nauro mun silmäteräpuheille, että kannattaako moista muoviastiaa pitää jalustalla - heti tulee nilkkaan. Näinpä. En ole mikään tupperifriikki, mutta pari erityisen onnistunutta pikkukippoa niillä on joskus ollut ja niitä olen mieluusti käyttänyt. Nyt pitää vielä selvittää, että missä se otus on päässy kanteen käsiksi. Ei naurata yhtään, jos ne pääsee kippokaappiin.

Huvipuistolla on koleeta ja märkää, mutta yksi sinnikäs sielläkin on laittanut asioita eteenpäin, kun itse ei tän ajan valosan puitteissa keretä. Viikonloppuna vähän jotain, mutta eilenkin satoi niskaan tarpeeksi.

Pientä väsymystä tai tyhjyyttä havaitsen olemisessani. On isoja asioita, jotka pitäisi saada toimimaan paremmin, mutta jotenkin tuntee olevansa ikuisuuskysymysten edessä. Alan pikkuhiljaa uskoa, että jokin isompi vinksaus täytyy tapahtua vaan sisäisesti ja koko hullunmyllyyn suhtautuu sitten toisista lähtökohdista. Ehkä hulluuteen ei lopulta edes tarvitse puuttua. Koko elämisen kuviossa on varmaankin valittavissa monta eri raitaa, mitä pitkin kipittää tätä ihan omaa juttuaan. Pakkoko sitä on mennä ristiin rastiin viittä alinta raitaa ja silti yrittää selviytyä kaikesta. Hyppää suosiolla vaan yhtä ylemmälle ja menee rauhassa sitä. Jättää kaiken pikkusäätämisen tyystin ja suurimman osan asioista oman onnensa nojaan. Keskittyy vaan raitansa tason juttuihin ja viheltelee. Ihan varmasti kaikki hoituu kumminkin ja luultavasti eteen tulisi jotain ihan uutta. Osaisko sitä loikata....

Nythän mulle tuli jo visioita saman tien. Oooh.

Hyvin hän pärjää

Ei musta kotona ole tarvinnu olla just miksikään. Ihmeellistä. Mahtavaa todeta, että vaippaikä ja kaikki sen semmoinen on takana. Ihminen toimii hyvin pitkälti omilla aivoillaan, kun on terveet lähtökohdat ja olosuhteet kunnossa. Puhunko mä nyt vielä itsestäni - no ehkä, mutta ei ollut tarkotus. Porukka hoitaa toinen toisensa huomaamatta suurimman osan aikaa. Rauhalliset napakat ohjeet ja kaikki hoituu. Tietysti parempi puolisko on loistanut, kun on luotu lasten, eläinten, poikkeustilojen ja kaiken vastaavan hoitamiseen. Rehellisesti en ole kertaakaan tehnyt edes ruokaa vielä. Olisin tehnyt, mutta kun ei tarvii. Paikat on pysyny ojennuksessa pienellä paimennuksella ja samoin aamulähdöt. Viimesen päälle, kun töissä kuitenkin kuluu pääosa energioista.

Vainko on pimeetä ja vainko ny vähä tuulahtelee! Siskolikka ottaa aurinkoa jossain päin maailmaa ja täällä ootellaan kunnon talven alkamista. Ei tässä nyt tällä kertaa irtoa oikeen enempää. Olkoon siinä.

***

Tää jäi koko turha alotus johki roikkuun, kun säntäsin tilanteisiin. Ilta on ollu sitten totaalista riehumista pari viimestä tuntia. Ei olla puututtu, mutta nyt pari sävyisää käskyä ja rauha maahan.

Aivan omituiselta suuntaa kuuluu ritinää ja lirutusta; pohjoisen puolen ikkunan luota. Ikinä ei moista ole tapahtunut viimesen 10 vuoden aikana. Tuuli on edelleen kova ja jotain tihkua tulee. Outoa ja uutta.

Hister (Nostraa vapaasti mukaellen) lähtee nyt kehiin. Kuulostaa siltä =).

Järjestää myrskyn edellä

Hohoo. Olen siivonnut ja heittänyt meneen. Enhän vaan toista itseäni, enhän! Mutta hyvä fiilis siitä tulee ja siinä mielessä ehkä ymmärrän hitusen bulimikkoa =) (kuulostaa puliukolta). Sanotaan nyt samalla, että sain kirjan loppuun ja kyllä se vähän parani loppua kohden. Eteni edes tai antoi ainakin uskoa, että ehkä tulevassa jokin voi edetä. Arvostan siinä ehkä aika- ja paikkakuvaksien lisäksi kuvausta siitä, miten sisäisen itsensä näkymättömäksi muovaaminen, jatkuva salailu ja ympäristön tarkkailu oireilevat. Liian turhan ja kuvitellunkin informaation tunkeminen järjestelmään bloggaa väkisinkin joitain oleellisia alueita pois tai ne on likipitäen sammutettava pois tieltä. Tietynlainen paapominen vielä siihen päälle, ettei ole kuitenkaan välttämätöntä miettiä perustarpeita eteensä, johtaa hyvinkin helposti neuroottisiin malleihin. Se oli myös plussaa, että esiin tuotiin vapauttavana aspektina täysi hyväksyntä. Yksilölle ei kehity helposti tervettä itsetuntoa, ellei koe saaneensa hyväksyntää 'alussa'. Kai se sitten loppuviimein oli lukemisen arvoinen, vaikka meinasin tosiaan kyllästyä toistoon ja pinta-asioiden vatkomiseen. Jälkeenpäinkin tulee mieleen, että joitakin elämään kuuluvia asioita ei mainittu ollenkaan....ehkä jossain toisessa kirjassa.

Nyt olis mieliteko laittaa huonekasveja uusiin ruukkuihin. Tietty haluaisin, että olisi upeita toisiinsa ja johonkin järkevämpään sisustukseen sopivia ruukkuja, mutta siitä syntyy varsinainen ajatushäkkyrä. En niinkään haluaisi lähteä niitä ostamaan tai uusilla mööpeleillä kalustamaan, vaan tietysti kaivaa jonkun valtavan kuoppameren johonkinpäin pihaa. Sinne muurata tai muuten järjestää maapolttouuneja. Muovailla savesta ruukut itse ja poltaa myös. Sitten polttomaalaukset ja sitä rataa. Projektista tulee heti niin masiivinen, ettei niitä ruukkuja tule. Sisustuspuoli on tullut jo käytännössä vatkottua niin monella eri tavalla, että jätän sen osion suosiolla....melkein rauhaan. Päädyin sitten ideaan, että haen kalustevarastoistani parit vanhanaikaset kukkapylväät ja kokeilen voisiko niitä sijoittaa ylemmäksi kuin lattialle. Lattialla en niitä kestä, kun imuroidessa joutuu varoa ja kissat muutenkin järjestää niitten kanssa kaikenlaista. Tasoilla kissat ei kulje, mutta mahtaako tästä matonkudekopasta tulla entistä sekavampi. Saahan sitä kokeilla.

En ole vieläkään reagoinut, vaikka pöytäkone on parit kerrat pelotellu jo sinisellä ruudulla. Ideaa tulee eri systeemistä tyystin ja saatan tänään tehdä peräti tilauksen. Vielä pitää päättää onko kannettava vaiko eikö. No, jos on telakka ja erillinen näyttö, niin ehkä sitten. Sitten taas ei huvita yhtään tietojen siirto ja kaikki alkutoimet.

***

Kukkajalka sopii täysin ainakin keittiöön. Miksen tätä aikasemmin ole keksiny? Tuli tilaa tasolle ja valoista tyhjä tila hyötykäyttöön ylempää. Vaihtelua ennen muuta. Jes!

Tunnin sisällä alkaa toisenlainen viikko, kun lapsia onkin yhtäkkiä yhden sijasta kolme. Kolme tyttöä ja kolme kissaa. Mielenkiintosta nähdä, mihin musta taas kerran on kaiken entisen lisäksi. Huuuuuu.

Tanssikuvioita

Jos nyt joku haluaa vertailla vaivoja, niin tiedoksi, että olen herännyt tällä viikolla joka aamu ennen viittä ja sinnitellyt sitten miettien piruja ruottiksi heräämisaikaan saakka. Olen siis kelannu sattumalta työkuvioita ja sitten väsänny ilman kummempia kuvioita juttuja päivät, että alkaa olla vähän liikaa yhtäsamaa. Vaan ei hätää, kun kaikki hoituu ja työtoverit on aivan mahtavia.

Tänään kohokohta oli puolalaisten lasten kansantanssiesitys. Vieruskaverin kanssa ei uskallettu kattoa toisiamme, kun tippa oli heti linssissä. Jotain todella hienoa ja energiat puhdistu pitkiksi aikaa.

Miten näitä nyt voisi vetää yhteen. Kunpa tekisin työni yhtä kootuin kuvioin, täysin tahdissa, hymyssä suin, kavereita kannustaen, musiikin tahdissa hypellen ja selvästi täydestä sydämestäni nauttien. Aina joukossa on helmi, joka on täydellinen viattomuudessaan ja puhtaudessaan. Loistaisinpa edes ajoittain hänen laillaan.

Nyt on hyvä mieli. Kehtaanko edes myöntää, että luen vasta nyt Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Kirja oli paremman puoliskon pitkänmatkanlentojen matkalukemisena ja naljaili, että ei ehkä ole mulle sopivaa luettavaa. Pakkohan se oli sitte napata ja testata kuinka on. Saan siitä kyllä irti. 'Naisen ymmärtämisen avain' oli mulla luettavana makupalana, mutta en tajunnu juttua pelkästään aukeaman luettuani (kiinnitin huomiota vain maisema/yksityiskohtakuvauksiin). Kun sama tuli vastaan kirjassa alkupää luettuna, ymmärsin, mitä tarkotti (s. 196-197). Niin se on. Jotkut aivan käsittämättömän pienet ja toisesta ehkä typerät asiat - on liki pyhiä ....

Taidan mennä jatkamaan samaa tarinaa.

Meni lähinnä sudeksi

On kyllä niin perinteinen susipäivä kun vaan olla voi. En oikein jaska edes nimetä, mikä kaikki mätti, mutta kaikki tasasesti. Kaikesta jäi olo, että toisena päivänä, toisissa olosuhteissa, olis sujunu paremmin. Koko kropassa on olo, niin ku joku olis väkisin vetäny niskasta perässään juur sinne, minne ei ainakaan halua. Silmiä kirvelee, hoitamatta jääneitä asioita pulpahtelee mieleen, "ny mua ei ainakaa huvita yhtää mikää"-fiilis ja silti ikävän levoton olo, että kaikkee kumminki pitäs. Yök. Oli niin vähällä, niin vähällä, etten iltapäivällä ottanu kahvia. Otin sitte toskapiirakan palan teen kanssa, että jotain korviketta.

Nyt on sitte pimeetä ku säkissä. Lohdullista, ettei ne mun bilikan kyljen lehmän nuolemat enää näy. Mikähän idea sekin oli ylipäätään mennä lääppimään osittain. Luulis jo tähän ikään oppineen, ettei siitä tule mitään muuta ku sanomista. Onneksi en muistanu ajaa varovasti, vaan posotin normitahtiin, että uudet roiskeet melkeen peitti katastrofin alleen ja kosla on piilossa rakennusten takapihalla päivän. No, pikkuvikoja. Jotenki kaikki hommat oli samaa rappausta alusta loppuun. Jos jotain teki, niin se oli vasta vähä sinnepäin ja olis vaatinu paljon aikaa ja tupakkia hoitaa alusta alkaen uusiksi. Resurssin mukaan ja pakkohan se oli vaan rapata roimemmin, ettei alkuperäset näy. Se ikävä näissä, että edestään löytää ellei dumppaa kokonaan meneen tai delekoi jollekin, jolla on koko elämä aikaa. Ikäväkseni huomaan, että syytän olosuhteita. Mikään ei toimi ja rehellisyyden nimissä tänään joukkoon kuului myös oma kuuppa; se ei ihmeemmin säteillyt.

Otan nyt neuvosta vaarin, enkä yritä enää mitään merkittävää. Pesen silmät ja möllötän loppuillan. Tekis mieli nauraa katketakseen. Tai miksei vaikka itkeä. "Katotaan, miksikä se katti sen nahkansa repii."