Tapansa kullakin

Kammotus, miten välillä jää luuppiin pyörimään. Lueskelen hienoja kirjotuksia blogeista ja mietin, mitä itselläni muka on annettavaa. Oma jaarittelu kyllästyttää ja luultavasti olen jo kaiken sanottavani sanonut moneen kertaan. Identiteettikriisi velloo kaikessa suhteessa ja nyt en yhtäkkiä osaa kirjottaa jonkun toisen pohtimasta aiheesta mitään, jos en viittaa, mistä idea lähti. Mietin pitäisikö laittaa lukemansa blogit näkyviin tässä vaiheessa, kun vasta alottelen koko tän puolen maailmassa ja miten toisaalta lukijoitten huomioon ottaminen. Välillä tuntuu, että vyyhti on takussa hupun puolella melko perusteellisesti. Yritän jättää selvittelyn myöhemmäksi ja unohtaa koko painajaisen. Jatkan entiseen malliin.

Pihasta polkastessa aamulla mietin sitä vanhaa tapaa, että vilkuttaa talon puoleisella vilkulla kunnes katoaa mäen alle. Teen sen aina, vaikka luulenkin, ettei sitä tänä päivänä kukaan ole näkemässä. Tämä kuuluu ylipäätään lähtöseremonioiden erilaisuuteen. Meidän suvussa on pidetty lähtöpuhetta, kättelyä ja kiehnäämistä sekä takuuvarmasti vilkutettu niin kauan kuin vähänkin näkyy ja parhaassa tapauksessa molemmilla käsillä. Ihan kuin olisi todella vaikea luopua ja mahdollisuus, ettei koskaan enää nähdä. Välimatkat oli tietysti pitkät ja nähtiin harvakseltaan. Ekassa avioliitossakin totuin vastaaviin ja pieniin ritarillisuuseleisiin, joista tämä vilkun käyttökin on jäänyt perinnöksi. Onhan sitä mukava vilkuttaa, kun tietää, että joku on saattamassa katseella. Tällä alueella, johon sitten muutimme maalle, on selvästi tapana vain lähteä taakse katsomatta. Lähtemään ei välttämättä päästetä helpolla, mutta sitten kun se viimein tapahtuu, ei perään katsota, eikä autosta myöskään lähtevä vilkuttele. Toimin tietysti omalla tavallani ja ajan myötä alkaa olla vastakaikuakin. Olin aivan otettu pöydälle jätetystä viestistä tänään, kun tulin töistä. Harvinaisesta herkusta osaa nauttia!

Jotain vaihtelua olen kaivannut koko päivän. Tietyllä tavalla onkin poikkeava viikko edessä, mutta ajattelin keksiä lisukkeita, ettei vaikutus vaan jäisi vähäiseksi. Vaihdan ehkä järjestystä, leikkaan uuden mallin tytön hiuksiin ja voitaisi tehdä muutamia asioita uusilla tavoilla. En ole vieläkään hankkinut itselleni sitä nukkekotia, jota selvännäkijä jo aikoinaan suositteli. Kysyin ihmeissäni, mitä varten, kun en ollut mitään itsestäni kertonut. Perusteli, ettei tarvisi niin kookkailla muutoksilla hakea niitä uusia linjoja. Mistä mahtoi nähdä lukemattomat muuttoni, remonttini ja kuukausittain vaihtuvat huonekalut ja niiden järjestysten vaihdot. Muutto on onneksi jäänyt maalle tulon jälkeen, mutta mööpelit jatkaa entistä rataa. Ei se nukkekotiajatuskaan täysin mahdoton ole, mutta kaikki kaatuu siihen, että haluaisin sen sisustaa varmaan omatekoisella ja kriittisyys romuttaisi monet hankkeet alkuunsa. Ei vetele, jos mittasuhteet mättää tai tekele ei tule tarpeeksi aidon näköinen.

Tänään viimein tuli tilaamani Michio Kakun kirja Parallel Worlds. Halusin oman kappaleen, kun yleensä alleviivailen ja ripeltelen merkintöjä. Sääli, kun ilta meni näin pitkään, etten jaksa enää alottaa lukemista.

Tästä vesikelistä voisi vielä mainita, että kattolumia löytyy yllättävistä paikoista. Yhden latorakennuksen katto oli poikkeukselliseen kuormaansa kyhännyt sellaisen vauhdin, että leveä tie oli lähes tukossa. Puskin läpi, kun epähuomiossa läjään törmäsin. Onneksi satuin olemaan sillä reunalla, johon pahin ei enää ulottunut. Pidättelin pitkään henkeä, kun olin saanut auton 'talliin' ja tytär pihisi yhdessä pitkässä lumitunnelissaan. Meinasi, että siellä on enää niin vähän tilaa mennä. Houkuttelin läpi päästyään tulemaan penkkojen kautta pois ja sävyisästi selittelin, että ei sitten enää mennä siihen tunneliin. Nyt enää puuttuu, että autoliiterin katolta lumi kuitenkin tulee alas, vaikka se ei yleensä ikinä sitä tee. Se tapahtuu tasan silloin, kun on kiire lähteä. Löinkin hetken arpaa, että kannattaako koko bilikkaa viedä sisälle. Oli vaan pitkän puskemisen ja vääntämisen takana, että sain rohjon ensin irti upottavasta pihasta ja ylimääräsen lenkin jälkeen vauhdilla etuperin sisään. Ehkä sieltä kovalta alustalta saa myös vauhtia taas kerran tielle asti. Tosin se on temppu peruuttaen, kun ylimäärästä leveyttä ei oviaukosta löydy...

Sitten vielä yksi lapsen suusta. Tässä oli piirustelua, printtaamista ja häärintää. Eilen isänsä oli koeprinttejä ottanut ja yhden A4:n heittänyt lähes näkymätöntä printtausjälkeä roskiin. Käskin siivota askartelusta kertyneet leikkuujätteet pois ja sitten tyttö tulee epäuskon ilmein pöydän ääreen motkottaen: "Näin ison paperin mies heittää roskiin?!?" Menin vähin äänin tirskumaan sivummalle ja hetken päästä paperilla oli vahvoja viivoja ja niillä tekstiä. Mietin, mistä tyyli on voinut tarttua, kun en kai minä nyt noin puhu - enhän?! Että mies oikeen =).