Hajamielinen neuroottinen kutoja

Mitähän nyt on ilmassa. Olen peitellyt jonkun olennaisen osan itteäni aikas syvälle. Siellä se vatvoo ja mietiskelee. Ajelen pitkät päällä katulamppujen alla, vien tavaroita aivan älyttömiin paikkoihin, en paljon näe, enkä kuule. Ajatuksen pätkimistä on ollut jo niin paljon ja pitkään, ettei siitä viiti enää edes puhua, mutta kyllä sekin puoli on tänään korostunu. Välillä tuntuu, että miten tämmönen voidaan ottaa enää vakavissaan työelämässä. Olen mä silti jotenki töitäkin tehnyt. Kävin asioilla tuulettamassa päätäni ja sitten töistä lähteissä, kun heitin hansikkaat autoon, huomasin että nekin on eri paria. Ei sitä moni olisi huomannut, mutta olen aika neuroottinen ollu tällasissa asioissa. Nyt vaan nauratti, että niinpä tietysti.

Neuroottisuudesta olikin eilen puhetta, kun tapasin pitkästä aikaa hauskan ihmisen. Pisti oikein parastaan kertomalla omista pakkomielteistään. Tänään sitten juttu jatkui toisen tyypin kanssa. Omat päänjauhot ei tunnu enää läheskään niin omituisilta. Osaa ne muutkin - nimittäin kerätä pinnoja vikojen löytämistestissä. Yksi oikoo mattoja lattialaattojen mukaan ja kampaa maton hapsut, toinen kääntelee kupit kaapissa korvat tiettyyn suuntaan ja värit vuorottain pinoissa ja yksi oikoo ihan kaikkea, pyyhkii pyyhkimästä päästyään ja vaatisi samaa kaikilta muiltakin. Tietynlaista pedanttisuutta. Näille osataan nauraakin, mutta on se vaan kivaa keksiä omimpia juttuja.

Haalin pieneksi käyneitä lastenvaatteita kyläreissulta, kun olen aikeissa itsekin käydä taas kaapin läpi. Nautin silittää ja viikata niitä sekä hankkiutua eroon siten, että siitä on joillekin toisille hyötyä. Ihastelin myös toisen aikaansaamaa isoa pinoa itse neulottuja pipoja, sukkia sekä lapasia, että nyt syntyisi helposti muutama omakin tekele. Käden työt kankaaseen liittyen on jokin osa mun elämäntehtävää selkeesti. Niinpä taidan mennä tänä iltana katselemaan, miten luha heiluu.

Nyt tuli kyllä semmosta juttua, että voi mummukka mua.

**************

Illan mittaan olen ilmeisesti painunut vieläkin syvemmälle historian hämärään. Iltateellä yksi kokeili saako kivikovaa ruisleipää vielä leikatuksi, mutta siihen jäi. Kirjotin samalla perjantaista tyhjäksi jäänyttä päiväkirjaani ja tenttasin, että mitähän meille tapahtu kolme päivää sitten. Kuulemma herättiin, käytiin töissä ja illalla saunassa. Siitä kivettyneestä ruisleivästä mulle nousi jostain mielikuva isosta pinosta kuivuneita leivän paloja ja käsin tehdystä syvästä puukiulusta, jonka pohjalla oli vettä. Jotenki ne leipäpalat liitty siihen. Jatkoin kirjottamista kynä sauhuten ja tokasin, että upota se käntty johki vesipyttyyn. Pieni koululainen nauro aika makeesti ja niinhän multa kysyttiin, että arvaa missä on lähin vesipytty. Just joo ja taas oli paras selittää.

Sunnuntaihin päästyäni palasin vielä perjantaille lisäämään sen koiran saunomisen ja toiset heti huomas, että nyt se muisti tietysti, että se otus ylipäätään tuli hoitoon. Eipäs kun valokuvauksen, miten toinen katto niin nolona mua. Siihenkin sain selityksen. Se häpes, kun oli alasti.

Ennen ku pääsin pöydästä ylös, oli lukemaan opetteleva kaivanut pitkästä aikaa lintukirjan esiin ja tavasi hiljaa vaikeaa sanaa sohvalla vatsallaan. Hetken päästä kuului huuto: "Tällä linnulla on semmonki kun korvanseutu!"

"Punatulkku, sinitulkku, valkotulkku, peltotulkku...."