Itselääkinnän tuotosta

Nyt ei o kyllä lähtee päälle mitää asiaa, mutta sauma istua tässä, niin jotain laitan. Ei sillä, että yleensäkään olis.

Vilkasin kaikenlaisia blogeja läpi, mitä välillä kurkkailen. Yhdessä oli juttua dekkarikirjasta ja meidän keittiön pöydällä on lehdestä leikattuja irtokirjaimia sekä paperi, johon on liimattuna lause tekstiä. Tällä kertaa en ollut itse asialla, vaan kyse on tytön koulutehtävästä. Kieltämättä vähän huvitti koko idea. Moiselle toiminnalle on tainnut skärppäyksen (taas löyty jälkeenpäin tämmönen oma keksintö; tarkotus oli skräppäys) lisäksi vakiintua tiettyjä merkityksiä. Tuli mieleen tehdä töissä muutamakin huomiolappu kyseisellä tekniikalla. Vaikka joku vähäpätöisempi kieltolappu, niin huumorikin saattais vielä riittää porukalla.

Monissa blogisuosikeissani on paljon valokuvia. Avauduinkin jo ystävälle kriisistäni, kun en osaa nyt laittaa mitään kuvia. En halua olla liian sitä enkä tätä, enkä edes yhdenmukanen, mutta en ikävän sottanenkaan. En osaa päättää, mitä haluan tuoda julki ja mitä en sittenkään, vaikka ne olis juuri niitä parhaita paloja. Sen verran päätin, että kuvat saa olla laidasta laitaan kuten on mielenkiinnon kohteetkin ja kausittain vaihtelevat tekemiseni. Voin lisätä kuvia jälkeenpäinkin, jos en nyt saa aikaan. Linkkejä en myöskään ole harrastanut paljon tai tekstin elävöittämistä erilaisilla tekniikoilla. Inhoan liikaa kikkailua (luettavassa tekstissä siis), mutta sopiva tyylien käyttö johdonmukaisena tapana auttaa löytämään erityyppisiä asioista. En nyt ole vielä muutenkaan harrastanut esim. luetteloita, sitaatteja, runoja tai vastaavia, missä olisi näitä voinut vakiinnuttaa. Ajan kanssa, ajan kanssa.

Jossain blogissa kiinnitettiin asiallisesti huomiota mielipiteisiin, joita ei malteta perustella tai avata lukijalle paremmin (kaikissa teksteissä, mutta varsinkin blogeissa). Tää on pidettävä mielessä. Syyllistyn vielä muutenkin pintaraapimiseen, kun poden identiteettikriisiäni julkaisun kanssa ylipäätään. Onneksi vain satunnainen harhailija saattaa eksyä juttujani lukemaan, eikä mulla ole mitään nimen tai aseman värittämää valtaa, että mitään sanomaani pidettäisi niitten perusteella ainakaan minkään arvosina. Ne harvat, jotka todella tuntee, niin tuntee kanssa ja tietää, missä mennään.

Mitähän hullua omakohtasta tänään? Toin toissailtana maakellarista pari epämäärästä mehupulloa sisään, jotka saattavat olla neljäkin vuotta vanhoja. Tiedän, että siellä on ollut sen värisenä mustaviinimarjapensaan lehdistä keitettyä mehua ja sitten volgansieniteetä. Jotain kasvustoa näkyi pohjalla, mutta reippaasti maistettiin huikka. Ei oikeen tiedä. Tänään kaadoin yhden pullon sisällön, jota epäilin mustaviinimarjalehtimehuksi, vedenkeittimeen varovasti, jotta pienet tihentymät ei tulleet mukaan ja kiehutin aineen. Desinfioin pullon ja kaadoin litkun uudestaan pulloon. Sitten nautin mehua vähän vedellä laimennettuna. Ainakaan vielä ei ole näkynyt outoja oireita =). En tiedä, mikä pakkomielle sitä on maistella, kun olisin voinut heti kaataa surutta myös viemäristä alas. Tähän liittyy joku perimmäinen sisällä elävä katastrofiaikojen 'muisto/tulevan ounastelu'. Voisiko tämä litku olla jopa terveellistä juomaa vielä, jos maalaisjärjellä joutuisi arvioimaan hädän hetkellä? Sitten askel tähän päivään. Voisiko oman pihan pensaasta vuosia sitten otettu eliksiiri (vaikkakin jo kahdesti keitettynä) tuoda jotain lisäarvoa talven kivennäis/hivenaine/vitamiinivajauksiin tai vähimmillään olla edes diureetti harmiton juoma kohtuullisesti nautittuna? Mutu tuntumalla kyllä ja yhden pullollisen käytän, eikä tiedä vaikka useampiakin. Ihan vaan piruuttani. Volgansientä mulla on tallessa jääkaapissakin. En koskaan sitäkään käyttänyt niin kauan, että voisin sanoa mitään erityistä vaikutusta kokeneeni. Kyllästyin teen keittämiseen, seisottamiseen ja pullottamiseen kohtuullisen ajan kuluttua, mutta siihen asti käytin pienen kupillisen päivässä. Niitä pulloja on siis vielä kellarissa myös. Niitä ei tarvii hörppiä, kun voin milloin vaan tehdä tuoretta uutta, jos innostun.

Tänään piti töihin ottaa viimeinkin suurempi laukku mukaan, kun olen sinnitellyt riittämättömällä olkalaukulla tähän asti (en sanonut, että sekään ihan pieni on). Naureskelin töistä lähteissä ruskeaa paperikassia kantaessani, että tämähän se ajaa saman asian. Ronskimmat irvailivat, että toivottavasti ei paljon enempää tule märkää alas tai saatan löytää itseni pelkät sangat kädessä lopulta. Pitäskö nyt vielä lähteä kattomaan toi laukkuasia kondikseen? Että vois sanoa jotain asiallistakin hoitaneensa tän päivän nimiin.