Hytisten päätoimessa

Kun kerran arvo mitataan aikaansaannoksista =), niin eilinen päivä meni mun saldoissa turhan puolelle. Kyllä mä yritin. Niin ku mennä pihalle reippaana ja hetken päästä tulin niin hytisten sisään, ettei mitään rajaa. Lopulta olin sisälläkin melkein ulkovaatteissa ja aina vaan oli kylmä. Yritin hoitaa edes syömisiä, kun toiset vaan teki, mutta lopulta luovutin. Menin päiväunille, mutten saanu unta. Mahaki tuli kipeeksi ja melkein oli niin ku flunssakin tulossa, mutta ei mitään syntyny. Tytölle tuli flunssa jo toissailtana. Eka kerta varmaan vuoteen on kipeenä siitä lähtien, kun alettiin mättää D-vitamiinia ja itelläni ei ole ollu tarttuvia juur mitään.

Savotastani toin viikolla hienoja koivunurpuhässäköitä läjät, mutta nekin jäi eilen terassin lattialle, kun en tarennu edes siellä. Haravointiin oli maa liian märkänä. Rakentamisessa oli jo kaks, että siellä olisin ollu tiellä ja turhan raskasta materiaaliakin käsiteltiin. Hiekkakasalla musta olis ollu iloa, mutta lempihommani hiekan sihtaaminen ei onnistu vielä ja oliskohan edes pilkkihaalari riittäny vetimiksi. Kukkaan puhjenneet sinivuokot oli pakko käydä toteamassa ja vielä nupulla oleva punavärinen myös. Niitten kuvaaminen meni päivän tahtiin; kohdistus taustaan. Nynne tuli vielä tollai.

Tästä pääseekin näppärästi.... Tuhlasin sitten loppuiltani selaten piirtäjien blogeja. Enkä sitte tiedä, koska toivun. Miten jotku ihmiset (ja niin hirvittävän monet vielä tän vaivasen maapallon pinnalla) osaa jotain niin hyvin? Siellä onnistuu taustan terävöitys ja kohteen häivytys ja ihan vaikka mikä vaan. Käsittämättömiä tekniikoita ja työmääriä jonku vaivasen yhden teoksen kanssa. Kuinka paljon sitä olis pitäny tänki elämän aikana jo treenata pienestä pitäen tauotta, että kehitystä tapahtuis edes vähän tulevan varalle. Eihän noista huipuista kukaan ole voinu tohon pisteeseen kehittyä yhden elämän aikana. Ne on osannu hyvin jo tullessaan ja sitten vielä hiovat, minkä kerkeevät. Ei voi kun ihastella. Meikäläisen vähäisetkin kynttilänpätkät on niin visusti vakan alla, että hävetys ja nyt todella hirvittäis kaivaa niitä esiin.

Vaikka mulle on kyllä viisaammat sanonu, että kompastuminen on hyväksi. Eikä olis pahitteeksi opetella kaatuileen jopa tahallaan. Aivoillani tajuan varsin kirkkaasti, ettei ole järkeä vaatia kauhalla, kun vaan lusikalla on otettavissa. Puuromössöä on opeteltava raapiin kasaan ensin vähä enempi. Käytettävä useempi tunti hieroen tähkiä pellon reunassa ja sitä rataa. Joka asiassa! Moni juttu jää kokeilematta, kun heti lähtökohtasesti aattelee, että pidä tunkkis. Valokuvien pitäs onnistua tosta vaan, puhumattakaan kuvankäsittelystä. Keksin opetella nettisivujen tekoa ja heti pitäs olla kouluja käyneen ammatilaisen kaikki kikat tiedossa. Nyt muuten haluaisin kalif...eikun osata taittamista!?! Suurvisiirin kiivaudella, eikä ole edes mitään materiaalia, mitä taittaisin. Ei tietty ohjelmaakaan. Eikä varsinkaan mitään kykyjä alalta. Muutama päivä sitten harkitsin rakennuspiirtämistäkin ties kuinka monennen kerran, kun alan osaajat vilautti teoksiaan. Miksiköhän tämmöstä tautia kutsutaan? Joku mukava ihminen puhuu, että tekee jotain hienoo ja yhtäkkiä mäki haluun. Edes vähän. Edes tietää, mitä se vaatis. Onneksi nämä kohtaukset on toistaseksi pysyny jollain tavalla vaarattomissa mittasuhteissa, enkä ole haaveillu mistään plastiikkakirurgiasta tai ydinfyysikon jutskista. Omasta päästä facelift.  

Onneksi on olemassa sijaistoiminta. Voisin kirjottaa aiheesta kirjan, koska olen mestari sillä alalla. Se on mun toinen nimi ja teen sitä päätyökseni kaikilla elämänaloillani. Näppärintä hommassa on paradoksi, että välttelemällä tekemästä olennaista tulee kuitenkin jossain saumassa tehtyä kaikenlaista ja asiat etenee. Onnistuu vaikuttamaan suht täyspäiseltä ja yhteiskuntakelposelta, vaikka ympäristöltä vaaditaan kyllä tiettyä joustavuutta. Tälläkin alalla on paljon yrittäjiä, mutta harva yltää mun tasolle =).