Terveellistä tyhjyysaikaa

Isänpäivää nyt sit vaan! Aika synkkää viikkoa, eikä paista kyllä vieläkään. Nyt on ehkä parasta hiiriaikaa, mutta meillä saaliit on aika vähäisiä. Ne rapistelee vaan turvallisesti nurkissa ja just huomasin aamiaispöydässä, että tutut hampaanjäljet oli yhden tupperin kannen kulmissa. Noiduin siinä, että on tainnut jäädä käsitiskeissä jotain hajua ja juuri parhaan tietysti valikoi. Toinen vaan nauro mun silmäteräpuheille, että kannattaako moista muoviastiaa pitää jalustalla - heti tulee nilkkaan. Näinpä. En ole mikään tupperifriikki, mutta pari erityisen onnistunutta pikkukippoa niillä on joskus ollut ja niitä olen mieluusti käyttänyt. Nyt pitää vielä selvittää, että missä se otus on päässy kanteen käsiksi. Ei naurata yhtään, jos ne pääsee kippokaappiin.

Huvipuistolla on koleeta ja märkää, mutta yksi sinnikäs sielläkin on laittanut asioita eteenpäin, kun itse ei tän ajan valosan puitteissa keretä. Viikonloppuna vähän jotain, mutta eilenkin satoi niskaan tarpeeksi.

Pientä väsymystä tai tyhjyyttä havaitsen olemisessani. On isoja asioita, jotka pitäisi saada toimimaan paremmin, mutta jotenkin tuntee olevansa ikuisuuskysymysten edessä. Alan pikkuhiljaa uskoa, että jokin isompi vinksaus täytyy tapahtua vaan sisäisesti ja koko hullunmyllyyn suhtautuu sitten toisista lähtökohdista. Ehkä hulluuteen ei lopulta edes tarvitse puuttua. Koko elämisen kuviossa on varmaankin valittavissa monta eri raitaa, mitä pitkin kipittää tätä ihan omaa juttuaan. Pakkoko sitä on mennä ristiin rastiin viittä alinta raitaa ja silti yrittää selviytyä kaikesta. Hyppää suosiolla vaan yhtä ylemmälle ja menee rauhassa sitä. Jättää kaiken pikkusäätämisen tyystin ja suurimman osan asioista oman onnensa nojaan. Keskittyy vaan raitansa tason juttuihin ja viheltelee. Ihan varmasti kaikki hoituu kumminkin ja luultavasti eteen tulisi jotain ihan uutta. Osaisko sitä loikata....

Nythän mulle tuli jo visioita saman tien. Oooh.