Meni lähinnä sudeksi

On kyllä niin perinteinen susipäivä kun vaan olla voi. En oikein jaska edes nimetä, mikä kaikki mätti, mutta kaikki tasasesti. Kaikesta jäi olo, että toisena päivänä, toisissa olosuhteissa, olis sujunu paremmin. Koko kropassa on olo, niin ku joku olis väkisin vetäny niskasta perässään juur sinne, minne ei ainakaan halua. Silmiä kirvelee, hoitamatta jääneitä asioita pulpahtelee mieleen, "ny mua ei ainakaa huvita yhtää mikää"-fiilis ja silti ikävän levoton olo, että kaikkee kumminki pitäs. Yök. Oli niin vähällä, niin vähällä, etten iltapäivällä ottanu kahvia. Otin sitte toskapiirakan palan teen kanssa, että jotain korviketta.

Nyt on sitte pimeetä ku säkissä. Lohdullista, ettei ne mun bilikan kyljen lehmän nuolemat enää näy. Mikähän idea sekin oli ylipäätään mennä lääppimään osittain. Luulis jo tähän ikään oppineen, ettei siitä tule mitään muuta ku sanomista. Onneksi en muistanu ajaa varovasti, vaan posotin normitahtiin, että uudet roiskeet melkeen peitti katastrofin alleen ja kosla on piilossa rakennusten takapihalla päivän. No, pikkuvikoja. Jotenki kaikki hommat oli samaa rappausta alusta loppuun. Jos jotain teki, niin se oli vasta vähä sinnepäin ja olis vaatinu paljon aikaa ja tupakkia hoitaa alusta alkaen uusiksi. Resurssin mukaan ja pakkohan se oli vaan rapata roimemmin, ettei alkuperäset näy. Se ikävä näissä, että edestään löytää ellei dumppaa kokonaan meneen tai delekoi jollekin, jolla on koko elämä aikaa. Ikäväkseni huomaan, että syytän olosuhteita. Mikään ei toimi ja rehellisyyden nimissä tänään joukkoon kuului myös oma kuuppa; se ei ihmeemmin säteillyt.

Otan nyt neuvosta vaarin, enkä yritä enää mitään merkittävää. Pesen silmät ja möllötän loppuillan. Tekis mieli nauraa katketakseen. Tai miksei vaikka itkeä. "Katotaan, miksikä se katti sen nahkansa repii."