Kiukku selvittää

Nautiskelen kiukkuamisesta. Se varmasti puhdistaa. Mitä pienempi ja älyttömämpi juttu, sen parempi pläjäys. Kiroileva siili on puhelimen taustakuvana ja Facebookissa Ahmed Ahne. Kun oikein tyhmän asian takia hetken kiukkuaa, niin ei parempaa naurua enää voi kehitellä lopuiksi. Sähköpostiin vaihdoin niin raivostuttavan teeman väreineen, että väkisin vetää hampaita irveen aina, kun sen avaa. Sain viikonloppuna visuaalisen muistutuksen hiusten tupeerauksesta ja nyt olen semmostaki tehny oikeen piruuksissani. Silmiin tekis mieli vetää kunnon kissanviirua. Koko ajan on nälkä, mutta mitään ei tee mieli. Johonki tekis mieli ryhtyä, mutta mikään ei kiinnosta. Mitä tahansa sitten yrittääkin, se menee ainaki joltain osin pieleen. Toisin sanoen syitä ainaki löytyy, mistä kiukutella. Töissä ja kotona on huvittunutta seuraa. Pihalle varmaan pitäs mennä, mutta siellä vasta kiukku iski järjettömän hyytävän tuulen kanssa. Katit meni sinne epähuomiossa, mutta ne sitten vasta raivostuttavia olikin, kun tulivat sisälle purkaan tuiverrukset turkistaan. Se oli yhtä rienausta niitten meno jonku aikaa.
Ensin viluttaa ja sitten on samaa t:n viivan kanssa. Mikähän on kolmas aste?

Kaikkein älyttömintä on se, että kertaan tosissani henkisiä totuuksia ja tajuan melko kirkkaasti kaikenlaista elämisestä ja olemisesta. En ole kovin vakavissani siis vihanen tai kiukustunu. Leikin ja testailen. Tunnetila riepottelee eri tilanteita tehokkaasti. Jauhan mielessäni jonkin toimimattoman ajatuskuvion tuhannen pirun päreiksi ja nauran, miten huvittavia vaihtoehtoja siitä syntyy. Jotkut on yllättävää kyllä jopa käyttökelposia, kun antaa niitten vähän lähteä muotoutumaan uusiksi. Sähäkät värit, eleet ja vaikka tupeerauksetkin nyt vaan toimii jostain syystä. Ääritiloja ei tietenkään voi väläytellä ihan jokaiselle, mutta suurin osa lähtee helpostikin mukaan. Turhantärkeys ja tosikkomaisuus ei nyt vetele pätkän vertaa. Melkein pitää sännätä vaikka vessaan heittään räkänaurut. Moni juttu nimittäin näyttää just siltä, ku sen aamutossuun juuttuneen siilin hommat. Kuka käski sinne tunkea! Sisäistä kiukkua kanavoidaan vaikka miksikä selityksiksi tai tärkeilyksi, mutta voi voi, miten paljon rakentavampaa olis vähä kirota aluiksi. Sitte vois lopulta nauraa hölmöydelleen. Ei tartte kaiken olla niin tasasta ja vakavaa - eikä varsinkaan ikävää.

Mitähän ny söis? Kai se on vaan juotava vettä. Keksin, että se vilu saatto olla nestevajetta. Sittenmiten olen lipittäny vettä ja taas vettä. Vilu lähti, mutta mutta...sukista tulee kokoharmaat, vesi jääty tynnyriin ja opin käyttään pienempää kuukuppia jo joku aika sitte, mutta laku on silti paras hiirensyötti - sanotaan, mitä sanotaan.    

Mitä jos ryhtyisin...

Tämä on elänyt taas jonkin asteisessa utopistisessa fiiliksessä pari päivää. Selviytyimistä liiasta kaikesta ja jos ei muuten ole kivaa, niin tulee 9 sähkökatkoa rupeamaan. Sanoisin, että riittävästi. Mahdoinko liiotella yhden, mutta 7 on muistaakseen valehtelijan luku...että jotta, pistetään pari yli. Luultavasti niitä oli siis tasan 7. Hermoja on kysytty ja niitä ei perinteisesti paljon tarvii venytellä ilman kohtausta, että kivaa on piisannu. Ei voi kun kiittää kaikista ympärillä olevista ihmisistä, jotka aina vaan kestää mua ja jaksaa vielä nauraa lieveilmiöille. Eilen olis pitäny yhtäkkiä muuttua mm. sen verran sherlokiksi, että kissajahtiin muutamiksi öiksi ja loukkukin olis pitäny jostain repästä omasta takaa. Hoidin asian mielestäni kotiin ja sain asiantuntijan palaamaan kiukuttelijalle, mutta niin vaan tänään taas tuli palautetta, etten juuri omassa persoonassani ollut palannut asiaan. Oih. Tiedän, että toimenkuva on hyvinkin venyvä käsite, mutta on kerta kaikkiaan asioita, jotka eivät edes sivua....ja silti. Sitä on jo niin tottunut, että pitäisi olla yhtäkkiä hoitsu, jos ei peräti lääkäri, mutta onneksi näihin rooleihin on saatu aika pätevät kaverit.

Toimenkuvasta vielä, että viimeaikona on ajan patinan tietämys lisääntynyt ja mitä ihmeellisempiä metodeita tullut tietämysviidakon laitamille. Joissakin asioissa on jopa peräti voinut ehkä olla hitusen avuksi...vahingossa. Messuaminen alkaa myös tavoitella olemusavaruutta. Huu. Ei silti. Jollain tasolla alan lämmetä, kun yhteistyötahot ovat todella lähellä omaa värähtelyä. Jos vaan nostan toisen jalan ja lättäänkin sen yllättäen uudelle maalle. Jotain vaihtelua tosiaan kaipaisi. Vaadin kyllä itseltäni myös kapallisen yritystä ja jotain uutta, jos lähden mukaan. Onko resurssia? Todella?

Nimittäin, pari päivää on mennyt myös ahdistuillessa ja alamaissa illat. Kaiken maailman peikot kömpii luolistaan. Lumisateet, kylmä, pitkä ruoho, riittääkö kaivovesi, pudoneet lehdet, selviytyiminen yksin, ritsa, hermot, huvipuisto, asumismuoto, katit, talvirenkaat ja mitä nyt ikinä mieleen putkahtaa. Välillä vaan heittäytyy käppyrään sängyn pohjalle ja tuijottaa yhteen pisteeseen jäykkänä. He hee. Sytyttää kynttilän ja tirauttaa. Heh. Oikeen totuures ei ole tiettykään mitään hätää. Veikkaan, että ystäväni kahvi vaan tekee omat tepposensa. Aika pitkälle tänään sinnittelin, mutta sitte join kumminki....niin on ihminen heikko =).

Ei kuitenkaan hätää. Kulissi pitää ja järki leikkaa. Liekö hyvä vai huono, mutta näillä on totuttu meneen. Se tulee oleen ihmeellinen päivä, kun antaa periksi ja antaa tunteen viedä.

Musta katti kurahti ja hyppäs keskelle lattiaa kyttäämään rauhassa tuolissa nukkuvaa tappelukaveriaan. Kävi sitä oikeen tunnustelemassa ja toinen puski tyytyväisenä vastaan. Voi ihmettä. Mietin jo eilen, kun kaikki mahtu yhdelle sängylle, että mistäs nyt tuulee. Jaksaisko lataa kuvan tähän...



Oho, tää oliki 8-vuotiaan itselleen valmistelema iltapala ja paljon tasokkaampi juttu. No, tässä vielä nää hämärän petille roiskastut oliot.



Tää otus menee mättään TAAS jotain kylmän talven varalle varastoon.

Viritettynä

Olisin nyt saanut jättää taas tuon profiilikuvan räpläämättä, mutta vähäpukeisen oloinen ei oikein tuntunu hyvältä enää syksyn viileydessä. Tästä ei näe mitään ja leikin jollain kuvapursottimella, minkä löysin muutenkin huonoa kuvaa rusikoidessani, että lopputulos on pelkkä sottapilkku. Siinä kuitenkin olis mun uudet prillit ja lempirinkulat kaulassa, jos jotain erottuis.

Tänään oli taas niin vauhdikas aamu, että toivottavasti ei tule montaa samanlaista perään. Juoksin ku vähä-älynen ylös ja alas, väsäsin evästä, potkin katteja pois jaloista, kasasin vaihtovaatetta, käänsin latvaa, tulitin toimintaohjetta ja jollain ihmeellä sinkastiin ajoissa jättöpaikoille. Vauhti ei paljon hidastunu koko päivänä, vaikka näennäisesti ehkä istuin jopa ruutuni edessä hetkittäin. Mä olisin varmaan hyvä jossain ammatissa, mutta ei nyt heti tule mieleen, mikä se vois olla. Heti aamusta oli diskobailausta ja kakkukahvia. Hetken päästä mulle päästiin sanoon, että sä kuvaat oikeen työkses ja siinä olis ollu kakkukahvia. Myöhemmin olis ollu taas kakkukahvia, mutta kiersin tilanteen. Vähän myöhemmin kuorolauluun yhtyessäni päästiin naljailemaan, että hyvin sä vedät ton. Kostyymia ja puheääntä vaihtaessa melkein lennossa mulle naurettiin hyväntahtosesti. Postikeikalla kaahasin ihan sumeilematta, kun aika oli tosi täpärällä. Hermoja repivintä oli sortata ja käsitellä kuvia yks liuta, kun kone oli liian hitaalla.

Töistä lähdettyä pysähdyin ku seinään siihen pihalle ja otin toisen tahdin. Vetelehdin kaupassa ja ostin oikeen vaaleenpunasia neilikoita kaiken lopuiksi. Ajoin hitaasti kotiin oven eteen, enkä edes yrittäny viedä kaikkea kerralla sisään. Hermot oli aika hyvässä jamassa jo sapuskan valmistuttua, mutta selässä oli joku lihas kireellä (joo, joo fasettilukko =)). Pyörin repertuaarini lattialla ja kyllä se jotain autto. Pakko olis näemmä kaivaa kunnon kiropraktikko tai vastaava viimein esiin. Voiku niitä vois nostaa korvista vaikka kalsareista niin ku atomiinus, mutta on se vähä toisenlainen prosessi ja siks tasan tekemättäkin.

Nyt on jotain kivaa ja levotonta mun ikiomassa ilmapiirissä. Voisin melkeen rakastua, mutta mutta...kehen tai mihin... Se nyt sitten jakaantuu sekavuus tasasesti joka suuntaan, eikä luultavasti ole ylenpalttisen pitkäikänen fiilinki. En vaan justiin muista, koska viimeksi tällasta olis ollu. Siitä on aikaa. Sopivasti vielä aurinkoista ja luvassakin koko viikoksi. Pitäskö laittaa oikeen risaseksi ja pestä lakanapyykkiä tän kunniaksi - joo!

Voinhan sen suttupallon laittaa tähän vähä isompana. Luutuletti menee kyllä kampaajalle ens viikolla, ettei kannata huolestua =)



Hermoraunio

Mä en nyt oikein tiedä, mitä sanosin ensin. En melkein meinannu malttaa heittää kaikkea repalehtavaa päältäni ja sonnustautua tiukkaan ponnariin, treeniliiveihin, kireisiin hiihtareihin korkeella vyötäröllä (olen löytäny ne varastoistani!) ja kaulaa myöten vetoketjulla ihoa vasten olevaan lämpöseen paitaan. En tietenkään siedä kovaa pakkasta. Se tekee elämästä täällä korvessa niin paljon hankalampaa (enkä puhu nyt sähkösistä hiuksista), kun pitää kuitenkin lähteä autolla meneen aamusin ajoissa. Päivä oli reissaamista ja kun sitten menin unohtaan sen halvalla menevän joulukorttikuorenkin kotiin (tajusin asian puoli 3 aikaan) eli käväsin sen vielä hakemassa ja heittämässä viime minuuteilla postiin, niin olen tietysti hermo pinnassa. Laitoin aamulla oikein arktiseen menoon päälle ihan erilliset ulkotamineet ja olen sitten vaihtanu ja vaihtanu tilanteiden mukaan. Jonku pitäs keksiä just ihonmyötänen siisti muoti sisävaatteisiin (joku prätkäjätkän alusasu sukkapukutyyliin kävis hyvin) ja pilkkihaalarityylinen muoti ulkomenoon. Pilkkihaalarin taskuihin pitää mahtua sisäkengät ja mahtuishan helposti. Miten olis helppoa heittää haalari niskaan ja veks. Mä heittäsin heti muutenki käsilaukun meneen, kun olis niin paljon taskutilaa. Yks toimiva vetoketju ja se olis siinä, mutta voi ...lkkari, mihin mun päivästä on huvennu monta pärelastua. Kaiken maailman nilkkapiikkareiden ketjua, villatakin ketjua, lasketteluhousujen ketjua, takin ketjua - sitte putoo rintsikan olkain alas ja hanska suuhun, takin ketju auki, villatakin ketju auki, kiemuretelemalla käsi paitojen kauluksista ja sitte ketjut kiinni, hanska käteen, saat kantamukset autoon ja pääset istuun ja olkain on taas päin ...vettiä. Retuutin jo fyysistä käsittelyä kestäviä työkavereita leikilläni ihan kunnolla pahimpia kiukutuksia karistaakseni.

Kaikkein eniten mua nyt risoo kuitenkin lohkolämmittimen nykyajan johtopistoke siinä auton päässä. Voisko joku ystävällisesti kertoa mulle järkeen käyvän selityksen, miksi sen pitää olla niin ärsyttävän pieni ja tarkka siitä menoasennostaan, kun pakkasaikaan melkeen poikkeuksetta toimitaan tosi vaikeissa asennoissa, pimeessä tai ainakin tuskasen hämärässä ja kädet auttamatta tuhannen turtana kohmeessa (paksuilla rukkasilla hommaa on turha yrittää, kun auton päässä pitää olla semmonen hilvatan lippa...ei ole muuten kauvaa, vaikka menis ihan täyteen loskaa ja vaikka mitä). Miksi ei voi keksiä semmosta yksinkertasta tarpeeksi isoa patukkaa (vaikka semmosta, millä ne keksijät muutenkin ajattelee) ja se vaan törkättäis paljon suuntia ajattelematta (niinku ne suunnittelijat varmaan useimmiten muutenki tekee) ja virtaa tulis. Nyt tietysti patenttitoimiston ovet heilahtelee, kun mun täydellinen idea nyysitään verekseltään, mutta en välitä. Tärkeintä, että asiaan tulis edes jotain tolkkua. En viiti tähän samaan kertoa, mitä mieltä olen lämpötolpien kansista tai varsinkaan ylipäätään muovisista ajastimista sen pyörivän kiekon ja iki-ihanien miniatyyriklipsujen kanssa. Millä muuten muistan, että kiukuissani käänsin sen ihan miten sattuu, kun päivällä tarvin hetimiten tunnin lämmityksen, eikä se jutska yllätys yllätys ollu yhteistyökykynen. Pistin sen lämmitysjakson vaan kohtsillään tapahtumaan kellonajasta välittämättä. Huomenna kiroan kunnolla töistä lähteissä, jos en muista säätää sitä oikein aamusta. Kännymuistutus on ainut, mikä voi toimia, jos laitan sen nyt heti.

Kaks nälkästä kattia terrorisoi mua. Ne tietää, etten kestä tietyn tyyppistä kitisevää, käheetä, kysyvää ääntä hermona ollessani. Ne hyödyntää just sitä. Toinen istuu tasa...rsein keittiön lattialla ja raapii molemmin tassuin kaapin ovea. Toinen jumittaa pytyn kannella (ne syötetään nykyään hyyskässä) ja vuorotellen kyselevät, että miten olis. Ihan lakkaamatta. Pakko käydä tässä välissä....huuuh. Lepo. Tämmösen hermopaukun pitäs vielä tarkemmin harkita toimensa eli tunkea kipot heti täyteen pöperöä sen tiukan ponnarin vedon jälkeen. Vielä, kun silmät on kireenä viiruina korvia kohti.

Nyt alkaa peltilääke helpottaa. On tää kans. Noista ajastimista ja kaiken maailman valosarjoista ja virittelystä sais vähintään uunin paksusen kirjan. Kyllästyttää jo ajatuskin, miten niitä varovasti jäistä irrotettuja ulkovalosarjoja sitten testaillaan ja polttimoita vaihdellaan. Tuli justiin mielikuva, että meniski isojen keritsimien kanssa ens kerralla ja leikkais laakista koko hässäkän metrin paloiksi ja tumppais Suloon (vaikka ei tämmönen wanabiiekopersoona siihen kuitenkaan pystyis).  Miehisyyttä symboloivat kynttiliköt on aina kans vailla varalamppuja ja kukaan ei muista, mihin ne alennuksesta joulun jälkeen hankitut lamput on laitettu talteen. Niinpä meillä on nyt yks toimiva semmonen ja neljän tilanne on melko hiljanen. Ei sillä, että kukaan olis edes sitä yhtä sijottanu pimeyttä valaisemaan. Se on kumollaan siinä hiljasten kavereitten kupeessa monen muun hässäkän joukossa ja pikkuhiljaa peittymässä remonttitavaran katveeseen. Oikeestaan aika lohduton ajatus. Me vaan pelataan korttia tyttären kanssa illalla läksyjen ja muun jälkeen, eikä paljon huolta kanneta tällä kertaa koristelusta. En ole ottanu esille mitään joulukrääsää. Jotain on tullu tytön joulukalenterista, se on väkertäny omiaan tai sitten on vaan poltettu kynttilöitä. Ihan hienosti menee näinkin.

Nyt alkaa olla rento hyvä olo. Pääsen ylihuomenna oikasuttamaan lonkkani, joka ei tällä kertaa taas omilla konstein tokene. Asiantuntijan hoito on siunattu asia. Olen varmaan pari kuukautta tuskitellu puujalkasena ja kaikki joogat ja kyykkimiset on aiheuttanu suoranaista tuskaa. Nukkuminen on välillä mitä sattuu. Saamattoman kohtalo ei ole kadehdittava. Aina menee kaikki muu oravanpyörä edelle ja helposti. Varsinkin, jos tulee yksikin helpompi päivä, niin heti aattelee, että joo, nyt se varmaan lähtee paraneen itestään.

Menen kirjottaan vielä muutamat perinteiset joulukirjeet ja sitten on vuodenvaihteen muistamiset pulkassa. Käsin kirjoitettu kirje syntyy onneksi melkein itsestään, kun siihen on niin pitkät perinteet. Nyt, kun olen purkanut kaiken tuskastuttavan tänne, voin kirjoitella kaikkia mukavia juttuja.