Haalarimies

On niitä käpylehmien aitauksia ja talleja. Lumilinnoja timanttionkaloineen. Risumajoja, kallion kolojen koteja ja leikkimökkejä. Legotaloja, barbin lukaaleja, pahvitaittokirkkoja. Sitten lukuisia omia ja kavereitten huoneita; tapetoimista, maalausta, taulunaulojen asennusta ja loputonta kaappien sekä huonekalujen järjestelyä. Omia ja toisten kämppiä. Taas sisäremonttia ja mööpelien siirtelyä. Pian vaiheessa maalaistalon jos toisenkin purkua ja välillä takasin kokoon laittoa. Eikä aikaakaan, kun alkaa kokonaisen rakennusprojektin ihan puun kaatamisesta lähtien. Mihin tämä spiraali oikein johtaa? Kaikki siellä pohjalla näkyvät aikasemmat on hanskassa ja käytössä edelleen käpylehmien karsinoista lähtien. Ensin piirusteltiin lyijykynällä malleja linnoista, vähitellen materiaalitilkuin hienompia kuvituksia, eikä aikaakaan, kun kaikenlaiset rakentamisen piirustukset alkaa olla tuttuja. Valokuvausta ja omalla rakennustyömaalla jo koko rakentamismappi on nettisivuina. Mitä seuraavaksi? Olisiko hyvä kipittää laajempaa spiraalin rengasta ylöspäin. Yhteistyötahoja, julkista mainostamista, enemmän rakennuskohteita, asiantuntijoita, kuvia, sivuja, piirustuksia, sopimuksia, laskelmia... ja mitä sen jälkeen!?! Unelmointi on hauskaa. Pitää vaan muistaa varoa, mitä ajattelee. Ajatuksilla on taipumus toteutua - ainakin näin jälkikäteen spiraalin reunalta suppiloon kurkkien.

Parhaat tyypit mun elämässä on olleet kiinnostuneita rakentamisesta. Äiti kärkipäässä. Se nyt rakenteli kaikkea myös kankaasta, kakkupohjista, petivaatteista, lenksuista, pinneistä, karvan paloista tai melkein mistä vaan, mitä käteensä sai. Sen pari veljeä oli kunkkuja rakentamisessa. Haalarimiehet on ihan parhaita. Niitten kanssa ei jää pulaan, vaikka tilanne näyttäisi ensin miten toivottomalta tahansa. Kaiken huippuja sellaset, kun ei tee numeroa ryhtymisestään edes silloin, kun on rehkineet eläimen lailla. Haalarimies voi asua myös kauneimmassakin naisessa. Ne vaan on parhaita. Rakentaminen on jotenkin niin rakentavaa! Näin kun oikein ajattelee elämäänsä, niin saa olla melko kiitollinen, että ympärillä on koko ajan ollut ja on parhaillaankin paljon haalarimiehiä. Voi sanoa eläneensä ja elävänsä rakentavaa elämää =)

Juuri tänään oli taas kerran erityisen zombi fiilinki töitten jälkeen. Seisoskelin ulkovaatteet niskassa tuijottaen ulos ikkunasta, kun yksi haalarimies huiski pariin seinään tasotteet. Yhtä huussia vähän luuttusin, mutta sitten taas istuin tyhmänä edelleen takki päällä ensin sisällä ja sitten autossa. Puhuin kyllä pitkän puhelun ohella, mutta sehän ei vaadi rakentelua. Alkoi jo nälkäkin tulla, mutta en saanut itteäni liikenteeseen. Totesin siinä sitten vaan itsekseni, että vaikka mehut alkaa olla taas vähissä, niin päivän on silti saanut puurtaa haalarimiehen kanssa, keskittyä rakentamisen asioihin ja puhua suunsa puhtaaksi vielä yhdelle äijälle. Näinpä suorastaan hilpeänä polkasin mettäkotoon syömään haalarimiehen tekemää kalakeittoa.

Pidin tätä aikani omana omituisuutena ja kuvittelin juontavan jostain menneestä elämästä, mutta nythän sen voin artikuloida jo laajemminkin. Olen näes aina pitänyt itseäni haalarimiehenä, ihan fyysisen kirjaimellisesti ja useita kertoja hämmästynyt peilikuvaani: "Ai niin, nythän oltiinkin tällanen naispuolinen tirriäinen." Ilmankos tykkään rakennella. Ensin pilvilinnoja ja sitten jotain jämäkämpää. Parhaat kaverit on kaikki jonkun sortin äijiä, enkä puhu tosiaankaan pelkästi miehistä.

Tästäpä tuli hyvä fiilinki. Taidan vetää haalarit niskaan ja tehdä jotain äijämäistä =)