Haalarimies

On niitä käpylehmien aitauksia ja talleja. Lumilinnoja timanttionkaloineen. Risumajoja, kallion kolojen koteja ja leikkimökkejä. Legotaloja, barbin lukaaleja, pahvitaittokirkkoja. Sitten lukuisia omia ja kavereitten huoneita; tapetoimista, maalausta, taulunaulojen asennusta ja loputonta kaappien sekä huonekalujen järjestelyä. Omia ja toisten kämppiä. Taas sisäremonttia ja mööpelien siirtelyä. Pian vaiheessa maalaistalon jos toisenkin purkua ja välillä takasin kokoon laittoa. Eikä aikaakaan, kun alkaa kokonaisen rakennusprojektin ihan puun kaatamisesta lähtien. Mihin tämä spiraali oikein johtaa? Kaikki siellä pohjalla näkyvät aikasemmat on hanskassa ja käytössä edelleen käpylehmien karsinoista lähtien. Ensin piirusteltiin lyijykynällä malleja linnoista, vähitellen materiaalitilkuin hienompia kuvituksia, eikä aikaakaan, kun kaikenlaiset rakentamisen piirustukset alkaa olla tuttuja. Valokuvausta ja omalla rakennustyömaalla jo koko rakentamismappi on nettisivuina. Mitä seuraavaksi? Olisiko hyvä kipittää laajempaa spiraalin rengasta ylöspäin. Yhteistyötahoja, julkista mainostamista, enemmän rakennuskohteita, asiantuntijoita, kuvia, sivuja, piirustuksia, sopimuksia, laskelmia... ja mitä sen jälkeen!?! Unelmointi on hauskaa. Pitää vaan muistaa varoa, mitä ajattelee. Ajatuksilla on taipumus toteutua - ainakin näin jälkikäteen spiraalin reunalta suppiloon kurkkien.

Parhaat tyypit mun elämässä on olleet kiinnostuneita rakentamisesta. Äiti kärkipäässä. Se nyt rakenteli kaikkea myös kankaasta, kakkupohjista, petivaatteista, lenksuista, pinneistä, karvan paloista tai melkein mistä vaan, mitä käteensä sai. Sen pari veljeä oli kunkkuja rakentamisessa. Haalarimiehet on ihan parhaita. Niitten kanssa ei jää pulaan, vaikka tilanne näyttäisi ensin miten toivottomalta tahansa. Kaiken huippuja sellaset, kun ei tee numeroa ryhtymisestään edes silloin, kun on rehkineet eläimen lailla. Haalarimies voi asua myös kauneimmassakin naisessa. Ne vaan on parhaita. Rakentaminen on jotenkin niin rakentavaa! Näin kun oikein ajattelee elämäänsä, niin saa olla melko kiitollinen, että ympärillä on koko ajan ollut ja on parhaillaankin paljon haalarimiehiä. Voi sanoa eläneensä ja elävänsä rakentavaa elämää =)

Juuri tänään oli taas kerran erityisen zombi fiilinki töitten jälkeen. Seisoskelin ulkovaatteet niskassa tuijottaen ulos ikkunasta, kun yksi haalarimies huiski pariin seinään tasotteet. Yhtä huussia vähän luuttusin, mutta sitten taas istuin tyhmänä edelleen takki päällä ensin sisällä ja sitten autossa. Puhuin kyllä pitkän puhelun ohella, mutta sehän ei vaadi rakentelua. Alkoi jo nälkäkin tulla, mutta en saanut itteäni liikenteeseen. Totesin siinä sitten vaan itsekseni, että vaikka mehut alkaa olla taas vähissä, niin päivän on silti saanut puurtaa haalarimiehen kanssa, keskittyä rakentamisen asioihin ja puhua suunsa puhtaaksi vielä yhdelle äijälle. Näinpä suorastaan hilpeänä polkasin mettäkotoon syömään haalarimiehen tekemää kalakeittoa.

Pidin tätä aikani omana omituisuutena ja kuvittelin juontavan jostain menneestä elämästä, mutta nythän sen voin artikuloida jo laajemminkin. Olen näes aina pitänyt itseäni haalarimiehenä, ihan fyysisen kirjaimellisesti ja useita kertoja hämmästynyt peilikuvaani: "Ai niin, nythän oltiinkin tällanen naispuolinen tirriäinen." Ilmankos tykkään rakennella. Ensin pilvilinnoja ja sitten jotain jämäkämpää. Parhaat kaverit on kaikki jonkun sortin äijiä, enkä puhu tosiaankaan pelkästi miehistä.

Tästäpä tuli hyvä fiilinki. Taidan vetää haalarit niskaan ja tehdä jotain äijämäistä =)

Pari 'valittua sanaa'

ommunikointi korostuu tässä vuodenvaihteen tienoilla. Mulle tulee aina väistämättä jossain vaiheessa mieleen kotonakin huumorimielessä esiin vedetty viisaus: "Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu." On sattunut olemaan puheliasta sukua ja sillai. Ite mieluummin kirjotan, mutta sama se on ajattelusta lähtien. Toisilta ei irtoo sanaakaan näkyville tai kuuluville, mutta sisäinen pälätys on tauotonta. Siinähän se vitsi tietty onkin (viisaus lauseen takana), että saisi mölinän rauhottumaan ja oppisi harkitsemaan ennen kuin pläjäyttää kaikki värikylläiset, vaihtelevapintaiset, äänekkäät sammakot pihalle. Eihän tässä mitään harppausta kovin eteväksi ole nähtävissä. Itse kukin tyytyy toimimaan omalla tasollaan ja ymmärrystä sekä sietokykyä riittää erilaisuutta kohtaan. Välillä oikein nauttii hyvinkin suivaantuneista vuodatuksista. Sitä paitsi asiasta saa sanoa. Luulen kuitenkin, että kaikenlainen turha värittäminen omilla mielipiteillä on sitä 'syntiä'.

Tietysti vähän huolestuttaa ajatusten ja sanojen ympäristöä tai ainakin kokemusta muokkaava vaikutus. Sain lahjaksi Salaisuus - Kiitollisuuskirjan (Rhonda Byrne) ja se tuli juuri sopivaan saumaan näitten mietintöjen kanssa. Kävin vasta äsken netistä kattomassa, mihin kirja perustuu ja löysin nämä sivut http://www.thesecret.tv/ . Aukkoja sivistyksessä riittää. Vatkaan edes takaisin vielä itseni kanssa, mutta ehkä vielä tässä elämässä vakiintuu viisaus edes vähän. Nyt ainakin on taas tuntuva tilaus positiivisuudelle. Eteenpäin on mielekästä mennä innokkaana niin kauan kuin hengissä kestää.

Toisekseen on mietityttänyt juuri sävyjen ja eloisuuden puute ehkä eniten mielikuvissa. Unetkin ovat olleet jotenkin faktaperustaisia jonkun aikaa. Siksi ei ole ihme, että juuri kuvat ja visuaalinen ulkomuoto kiinnostaa nyt eniten. Siis kiinnostaa vasta. Tuotokset näkyvät ehkä vuoden parin kuluttua. Kertaan NLP kirjaa myös ja saatan opetella värittämään ja elävöittämään muutamia todella kulahtaneita ajatuskuvioitani. Tässä yhteydessä tulee sitten mieleen liian kruusatut, kimaltelevat, alleviivatut tai neonväritetyt versiot. Ne ei kerta kaikkiaan käy. Liika ripellys ja yksityiskohtien määrä on joskus kiehtonut, mutta nyt toivoo harmonisen pelkkää.

Pelkkä on pitkään ollut trendinä sisustuksessa ja paljossa muussakin, mutta ei paha. Meillä oli tänä jouluna vielä joulukuusi perinteisen sekasorron kourissa. Olen säästänyt kaikki epätoivoiset yksittäiset koristeet ja joitakin on jopa lapsuudenkodin koristeista käytössä. Nyt alkaa olla jo tyttärellekin perinne, että tämä kuuluu tähän ja nämä tänne. Loppujen lopuksi en taida välittää pelkän oloisesta joulukuusesta kuitenkaan itselläni. Luulin, että haluan sellaisen, jossa on vain tietty yleissävy ja vähän perinteisiä koristeita. En huolisi tuuheaa ja suurta kuusta, jossa on niin paljon värejä ja koristeita, että pyörryttää, mutta en myöskään pelkistettyä. Luulen, että pidän meidän perinteen. Nyt kuusi ja koristeet on jo pois. Melkein hauskempaa oli koristeiden riisuminen ja pakkaaminen huolella talteen kuin koristelu. Meillä meni tytön kanssa kauan, kun mietittiin uudet säilytyslaatikot, heitettiin huonoja koristeita pois, väännettiin ja käännettiin, että saatiin mahdollisimman pieneen tilaan 'kalleudet' turvaan. Siinä oli hetkessä elämisen tuntua.


Nyt tulee lihakeiton tuoksu nenään ja keittiöstä kuuluu kilinää. Taas on syytä olla kiitollinen monestakin asiasta. Tästä se lähtee uusi vuosi liikkeelle uusin kujein.