Kapuloita rattaissa

Mun katkipoikitus ei oikeen hellitä ja tekemistä on tiedossa moneksi viikkoa viikonloput mukaan laskien.

Eilen illalla sitten soi puhelin ja jätkä kysy, että voisinko tulla pihalla käymään, kun hällä on jalka vähän jumissa. Veri pakeni päästä ja mietin niitä 500 kg pellettiäsäkkejä, mitä siirteli kaivurilla pajan vintille. Kaivuri nökötti sillan yläpäässä ja niinhän sitten kävi ilmi, että kinttu on telan ja kannen välissä. Sain ohjeet, miten käynnistää, mistä kaasua ja mitä vipua hitaasti vähän. Tällä keinoin sai vähän paremman asennon, mutta sitten en uskaltanu enää jatkaa. Onneksi saatiin läheltä melko pian apua ja rauhallinen pätevä tyyppi hienosäätämään koneen kanssa. Aika kulu todella hitaasti ja jokainen siirto oli piinaavan arvailun varassa, miten vaikuttaa. Sitten ihmeen kaupalla sai kiemurreltua jalkansa irti turvakengästä ja tilanne laukesi. Syvän kiitoksen jälkeen huusin ku rantapiru kurkkuni käheäksi, miten ei ikinä enää yhtään säkkiä siitä aukosta retuuteta tolla systeemillä. Kohtausta piti pahotella, mutta pakko oli purkaa tilanteen kammotus. Jätkät vaan naureskeli; kinttusankari, että oma virhehän siinä tapahtu ja hyvät opit tuli ja toinen, että ei muuta ku seuraavaa hakemaan.

Olis se hienoa olla noin selväpäinen, mutta multa on varmaan jotain kosahtanu kuupasta jo joskus aikasemmin. Sain ihan selvän traumastressin ja ilta sekä yö meni mukavasti kelatessa, miten olis voinu käydä ja miten asioitten pitäs olla. Vaikka miten yritti kääntää ajatuksensa, niin hetken päästä hätkähti. Avuttomuus on raivostuttavinta tollasissa tilanteissa. Harvinaista, että oli puhelin siellä mukana. Ihme, että apuun pyydetty oli maisemissa. Ettei ylipäätään käynyt pahemmin missään vaiheessa. Lopulta ei tainnut tulla edes mustelmaakaan; nivelsiteet vaan venyi nilkasta. Ihme, että itsekin toimin järkevästi vaativimman ajan ja keksin toimivia ideoita. Jälkeenpäin olekin ollut sitten aivan idiootti. Taas kerran olen mielessäni lähtenyt tältä mäeltä tomu pöllyten ja vaikka mitä. Ei keksi selitystä moiselle koulutukselle ja mitähän mutsikin mietti, kun katteli taas meidän touhua pilven reunalta =).

Töissä huomasin sitten tänään, että aivoissa on joku vipu jääny vinolleen. En osannu laittaa huoneeseen valoa pitkään aikaan, yhdenkään ohjelman salasana ei tullut mieleen ja ensimmäinen pikapäivitys synty niin tuskallisten kiemuroitten ja hitauden kautta, että hirvitti. Jotenki tokkuroin ja naureskeltiin mun tilanteelle, mutta yhden jälkeen päätin, että parempi toisella kertaa. Pään ympärillä on ollu kummallinen sumupanta.

Nii että. Jälleen kerran ootellessa, että tää koneisto saa päivityksensä tehtyä. Jotain on selvästi vielä vaiheessa ja monet toiminnot luuppaa armottomasti. Tää on lagitusta parhaimmillaan ja sitähän mä en oikeen siedä. Nyt on vissiin vaan pakko katella rauhassa. Sellanen jännä fiilis, että tekis mieli kipata pelilauta ympäri, jakaa uudet nappulat sekä fyrkat ja alottaa alusta. Jos mä kuitenki lakkaan vaan kynnet.